perjantai 31. maaliskuuta 2017

Händelin monipuolinen pastissi


31.3.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Oreste Theater an der Wien in der Kammeroperissa

Theater an der Wienin "sivunäyttämöllä" eli Kammeroperissa esitetään usein nuorin voimin raikkaita ja mielenkiintoisia sekä pienimuotoisempia oopperaproduktioita. Myös näkemäni Händelin Oreste kuuluu tähän sarjaan. Tauriissa kyllä seikkailtiin, mutta Kay Linkin ohjaus nosti tuoreudellaan ja hienoilla oivalluksillaan barokkioopperan uudelle tasolle. Jännittävä visuaalinen ilme oli Olga von Wahlin ja valaistus Franz Josef Tscheckin käsialaa.

Oreste vuodelta 1734 on pastissiooppera, jossa Händel käytti suurimmaksi osaksi aiempien oopperoidensa musiikkia. Tunnistin aarioita ainakin Sosarmesta, Agrippinasta ja Riccardo primosta. Orkesterina oli Kammeroperin perinteiseen tapaan Bach Konsort Wien, mutta hyvin tuntui toisenkin barokin mestarin musiikki heiltä taittuvan. Kapellimestarina toimi Rubén Dubrovsky.

Ja kyllä solistitkin olivat tehtäviensä tasalla, kaikki ansaitsevat hyvän arvosanan. Rooleissa olivat Eric Jurenas (Oreste), Frederikke Kampmann (Ermione), Carolina Lippo (Ifigenia), Julian Henao Gonzalez (Pilade), Matteo Loi (Toante), Florian Köfler (Filotete) ja Gabriel Scheib (Un guardiano).

Kampmann oli sairastunut ja näytteli roolin mykkänä. Lavan sivussa Ermionen osuuden lauloi Cornelia Horak. Alussa nuottitelineeseen kiinnitetyistä kahdesta valaisimesta toinen putosi orkesterimonttuun ja toinenkin lakkasi hetkeä myöhemmin toimimasta. Upeasti Horak kuitenkin selvisi seuraavaan kohtaukseen saakka lähes pimeällä näyttämöllä. Yleisö hurrasi suoritukselle.

Tai entäs Porporan oopperoita?


30.3.2017 Nicola Antonio Porporan ooppera Germanico in Germania Theater an der Wienissä

Theater an der Wienissä esitetään säännöllisesti oopperaharvinaisuuksien konserttiversioita, usein barokin ajalta. Tällä kertaa vuorossa oli Nicola Antonio Porporan (1686-1768) teos Germanico in Germania. Tämä opera seria kantaesitettiin Roomassa vuonna 1732.

Porpora tunnetaan aikansa keskeisenä säveltäjänä, jonka tuotantoon kuuluu mm. kuutisenkymmentä oopperaa. Hän vaikutti elämänsä aikana eri puolilla nykyistä Italiaa ja Saksaa sekä Lontoossa ja Wienissä. Porpora opetti mm. kastraattilaulajia Farinelli ja Caffarelli sekä säveltäjiä Haydn ja Hasse. Upeasta urasta ja suosiosta huolimatta hänen oopperoitaan esitetään nykyisin todella harvoin. Aikanaan monet pitivät Porporaa jopa Händeliä etevämpänä säveltäjänä, mutta itse en ainakaan tämän näyte-erän perusteella allekirjoita moista mielipidettä.

Kuulemassani esityksessä soitti Capella Cracoviensis Jan Tomasz Adamusin johdolla. Ihan oli mukavaa menoa, mutta ei soiton taso kuitenkaan vetänyt vertoja Theater an der Wienissä usein esiintyville Euroopan huippuorkestereille. Luonnontorvien soittaminen puhtaasti on tunnetusti vaikeaa, mutta nyt kuultiin kyllä aivan liian paljon vääriä äänia. Adamusin persoonallista johtamistyyliä oli hauska seurata, kun konserttiversiossa ei niin paljon muuta katseltavaa ollut.

Hyvän solistikaartin olivat wieniläiset värvänneet: Max Emanuel Cencic (Germanico), Mary-Ellen Nesi (Arminio), Dilyara Idrisova (Rosmonda), Julia Lezhneva (Ersinda), György Hanczar (Segeste) ja Hasnaa Bennani (Cecina) hallitsivat kaikki tyylin mukaisen laulun ja ilmaisun. Hanczar oli laulajista ainoa, jonka suorituksesta en anna kiitettävää arvosanaa. Useasti kuulemani Lezhneva ei ollut enää se tyttömäisesti livertelevä pikkusopraano, joka tuli suomalaisille tutuksi Mirjam Helin -kilpailun voittajana. Hänen äänensä oli nyt pyöristynyt, voimistunut ja tummentunut pari pykälää. Olemuksessakin oli enemmän aikuista naista. Mutta teknisesti hän on edelleen huipputasoa ja Porporan kuviot pulppusivat ilmoille vaivattomasti.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kuka tuntee Catalanin oopperoita?


29.3.2017 Alfredo Catalanin ooppera La Wally Volksoper Wienissä

Nuorena kuollut italialainen Alfredo Catalani (1854-1893) ehti säveltää kuusi oopperaa. Näistä viimeinen on La Wally, joka sai ensi-iltansa Milanon La Scalassa 1892. Oopperaa esitetään nykyisin hyvin harvoin, ja vielä suurempi harvinaisuus on säveltäjän viimeistä edellinen ooppera Loreley. Neljä ensimmäistä Catalanin oopperaa ovat käytännössä painuneet kokonaan unohduksiin.

Aron Stiehl oli tehnyt Wienin Volksoperiin hyvän veristisen ohjauksen. Sen sijaan Frank Philipp Schlößmannin moderni lavastus oli aivan käsittämätön, eikä sopinut lainkaan yhteen Franziska Jacobsenin perinteisen puvustuksen kanssa.

Catalanin musiikki vaikutti 1. ja 2. näytöksen ajan jotenkin valjulta ja värittömästi orkestroidulta. Ehkä tämä oli tarkoituksellinen tehokeino, sillä 3. ja 4. näytöksessä meno parani ja vauhdikkaassa musiikissa oli ytyä. Kapellimestari Marc Piollet teki orkesterinsa kanssa hyvää työtä. Kuoro lauloi komeasti, mutta pieniä ajoitus- ja yhtenäisyysongelmia huomasin useita kertoja.

Solisteista Kurt Rydl oli vaikuttava ja vahvaääninen Stromminger. Hänen tyttärensä Wallyn osassa oli viehättävä Astrid Kessler, joka kävi oopperan näytösten aikana läpi melkoisen muodonmuutoksen. Tämä ei rajoittunut vain ulkoiseen olemukseen ja näyttelemiseen, vaan kuului myös äänessä. Hagenbachin osan laulanut Endrik Wottrich oli ilmeisesti sairaana, sillä viimeisessä näytöksessä hänen äänensä säröili muutaman kerran pahasti. Pienen köhimisen jälkeen hän sai kuitenkin paketin auttavasti kasaan ja sinnitteli loppuun saakka. Morten Frank Larsen oli nahjusmainen Gellner ja Daniel Ohlenschläger monien kohtausten statistina kummitellut sotamies. Beate Ritter oli uskottava housuroolissaan nuorena Walterina.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Valta- ja rakkauskiemuroita Britanniassa


28.3.2017 Gioachino Rossinin ooppera Elisabetta, regina d'Inghilterra Theater an der Wienissä

Olisikohan niin, että Rossinin oopperaa Elisabetta, regina d'Inghilterra ei ole koskaan esitetty Suomessa? Ainakaan Kansallisoopperassa ei - sen listoilta löytyy säveltäjän neljästäkymmenestä oopperasta vain neljä!

Ehdin Wienissä katsomaan Elisabettan viimeisen esityksen Theater an der Wienissä. Olen nähnyt Rossinin oopperoista yli 20, mutta koskaan ennen en ole niiden esityksissä pitkästynyt. Nyt vaara vaani alituiseen, sillä Amélie Niermeyerin ohjaus oli tylsä ja puuduttava. Lavalla tapahtui harvoin mitään; enimmäkseen vain solistit tulivat vuorollaan framille, lauloivat numeronsa ja poistuivat jälleen takavasemmalle.

Ja kun tähän yhdistetään Alexander Müller-Elmaun yhdentekevä lavastus, niin pitkästymisen riski lisääntyi huimasti. Lavastus muodostui nimittäin kolmesta suuresta metallinkiiltoisesta kangasseinästä, joita toisinaan liikuteltiin eteen tai taakse. Olipa kekseliästä! Visuaalisen huomion varastivat Elisabetin upeat puvut, joita taidettiin nähdä kaikkiaan kuusi erilaista. Niiden näyttävyyttä korosti se, että muut henkilöt oli puettu yksinkertaisiin ja valjun värisiin tai mustiin vaatteisiin. Puvustuksesta vastasi Kirsten Dephoff.

Rossinin musiikki sen sijaan oli kaikkea muuta kuin tylsää. Ei tämä hänen oopperoidensa Top 5 -listalle kuulu, mutta pätevää ammattityötä kuitenkin. Wikipedia tietää, että Elisabetta oli ensimmäinen ooppera, jossa säveltäjä korvasi recitativo seccon jousikvarteton säestämällä resitatiivilla sekä kirjoitti ornamentaatiot itse sen sijaan, että olisi jättänyt ne laulajien päätettäviksi. Elisabetta sisälsi monia kauniita bel canto -aarioita ja myös kuorolla (Arnold Schoenberg Chor) oli kivoja numeroita. Jean-Christophe Spinosi oli oivallinen kapellimestari johtaessaan Ensemble Matheus -orkesteria. Oli hauska havaita, että Elisabettan alkusoitto oli hyvin pitkälle sama kuin seuraavana vuonna (1816) valmistuneen Sevillan parturin.

Nimiroolissa nähty Alexandra Deshorties oli aivan ilmiömäinen Rossini-laulaja ja myös näytteli Elisabetin osan erinomaisesti. Norman Reinhardt (Leicester) ja Barry Banks (Norfolk) lauloivat oikein hyvin ja saivat ylärekisterinsäkin toimimaan, mutta ohjaus ei suonut heille paljoakaan mahdollisuuksia roolien näyttelemiseen. Natalia Kawalek teki housuroolin Enricona ja Ilse Eerens "puolikkaan housuroolin" Matildena. Kawalekin osuus oli niin pieni, ettei hänestä oikein pystynyt muodostamaan käsitystä, mutta Eerens osoittautui toisessa näytöksessä oivalliseksi sopraanoksi. Erik Årman teki asiallisen roolityön Guglielmona.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hyvää oopperaa pienellä rahalla


26.3.2017 Antonin Dvořákin ooppera Rusalka Kinaporin palvelukeskuksessa Helsingissä

Helsingissä putkahtelee lavalle eri seurueiden ja yhdistysten pienen budjetin oopperaproduktioita vähän väliä. Ja hyvä niin - alalla on syytä olla itse aktiivinen, jos mielii saada työkokemusta ja -tilaisuuksia. Koulutus on pohja, mutta ammatin ja roolit oppii vasta tekemällä!

Kinaporin palvelukeskuksen juhlasalissa sai ensi-iltansa Oopperayhdistys Fantasian tuottama Rusalka. Maisa Tikan ohjaus oli yksinkertainen ja paikoin niin pelkistetty, että lähestyttiin oikeastaan concertante-esitystä. Vaatimaton lavastus oli Emmi Kaijansinkon käsialaa ja puvustuksesta vastasi Raisa Saarijärvi.

Solistit suoriutuivat tehtävistään yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että monella oli aiempaa oopperakokemusta hyvin vähän. Pieniä virheitä joidenkin laulussa kuului, mutta eivät ne häirinneet tai pilanneet kokonaisuutta. Silja Sevonkari teki Rusalkana tasaisen varmaa työtä, mutta kokeneemmalla Joonas Elorannalla oli Prinssin roolissaan muutaman kerran vaikeuksia, lähinnä ylä-äänien kanssa. Antti Pakkanen oli jäyhä ja tasapaksu Vedenhenki, kun taas Karoliina Laurila sai Jezibabaansa sävykkyyttä.

Mari Vuorijärvi oli vakuuttava Prinsessa ja Salla Syrjälä vähän ylinäyttelevä Keittiöpoika. Erkki-Ilmari Rajakoski teki Riistanvartijana oopperadebyyttinsä, ja onnistui siinä oikein hyvin. Kalle Virtanen oli kaunisääninen Metsästäjä. Iloisina ja leikkisinä, hyvin yhteen laulaneina Nymfeinä esiintyivät Emmi Kaijansinkko, Marika Kivinen ja Kukka-Maaria Kallio.

Erityiset kiitokset ansaitsee Laura Kivikoski, joka urakoi yli kaksi tuntia pianon ääressä. Hänen soittonsa oli ammattitaitoista ja eli hyvin mukana oopperan tapahtumissa.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Bäckströmit toiseen potenssiin


25.3.2017 Big Bang Siegfried -musiikkikomedia Finlandia-talossa Helsingissä

Viihteellinen lauantaini jatkui illalla Finlandia-talossa. Ohjelmassa oli tammikuussa 2015 näkemäni The Fabulous Bäckström Brothers -shown sinfoniaorkesterisovitus nimellä Big Bang Siegfried. Versiota on esitetty aiemmin ainakin Hagenissa Saksassa ja Turussa. Lähes kaikki alkuperäisesityksessä ihastuttaneet ja naurattaneet elementit olivat tallella ja lisäksi tähän tuotantoon oli kehitetty jotain lisääkin. Onneksi Kevätuhri-cup song ja melodikoilla soitettu Valkyyrioiden ratsastus olivat säilyttäneet tehonsa.

Jouni ja Petri Bäckströmin sekä Jukka Nykäsen komiikka oli taitavaa ja hyvin rakennettua. Ihan kaikki asiat eivät toimineet suuressa salissa yhtä hyvin kuin Musiikkiteatteri Kapsäkin pienessä esitystilassa - esimerkiksi Wagnerin mielipuoliset silmien pyörittelyt tuskin näkyivät Finlandia-salin takaosaan. Mutta veljesten laulu toimi kohtalaisen hyvin, mitä nyt Petrillä oli vähän vaikeuksia Siegfriedin korkean a:n kanssa. Jukka Nykänen on pianistina tunnettu virtuoosi, mutta upeasti häneltä sujuivat muutkin roolit laulamista myöten. Lavalla ollut Vantaan Viihdeorkesteri soitti Nick Daviesin johdolla komeasti ja ilmeisesti itsekin nauttien.

Tenorifarssi Pariisissa


25.3.2017 Ken Ludwigin näytelmä Tenorit liemessä Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä

Ken Ludwig taitaa komedian ja farssin, ja kun hänen näytelmänsä vielä sijoittuu oopperatenoreiden maailmaan, niin pakkohan tämä oli mennä katsomaan. Eikä tarvinnut pettyä! Jaakko Saariluoma oli ohjannut nopeatempoisen ja oivaltavan kappaleen, jossa luotettiin konkarinäyttelijöiden karismaan ja ammattitaitoon. Taneli Mäkelä managerina sekä Iikka Forss, Eero Saarinen ja Santeri Kinnunen tenoreina tekivät erinomaista näyttelijäntyötä. Saarisella oli jopa herkullinen kaksoisrooli. Naisosissa esiintyivät Riitta Havukainen, Jonna Järnefelt ja Oona Airola; heistä erityisesti Järnefeltin suoritus oli ihailtavaa työtä. Eli oikein kivaa viihdettä kaiken "vakavan taiteen" keskellä!

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Myöhäiskeskiajan tunnelmissa Mala Punican kanssa


24.3.2017 Mala Punica, joht. Pedro Memelsdorff, sol. Barbara Zanichelli, Yukie Sato & Riccardo Pisani Helsingin Vanhassa kirkossa

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjan konsertti pidettiin tällä kertaa Helsingin Vanhassa kirkossa vierailijavoimin. Esiintymässä oli tänä vuonna 30 täyttävä Mala Punica -yhtye perustajansa Pedro Memelsdorffin johdolla. Yhtyeessä soittivat Helena Zemanová ja José Manuel Navarro (vielle eli viulun keskiaikainen esi-isä), Pablo Kornfeld (urut ja clavisimbalum) sekä joissain numeroissa myös Memelsdorff itse instrumenttinaan nokkahuilu.

Ohjelman aloitti kaksi lyhyttä liturgista kappaletta, ja sellaisiin konsertti myös päättyi. Välissä kuultiin lauluja ja motetteja Johannes Ciconialta ja Matteo da Perugialta. Molemmat säveltäjät elivät 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa, mutta suurin osa teoksista esitettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Taitavina solisteina toimivat sopraanot Barbara Zanichelli ja Yukie Sato sekä tenori Riccardo Pisani, jonka nimi oli jäänyt ohjelmasta pois. Laulettujen numeroiden välissä kuultiin myös muutama instrumentaalikappale. Teosten tunnelma ja mm. joissain kappaleissa käytetty isorytmiikka veivät mainiosti ajatukset keskiajan hämyihin.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Reetta Haavisto lumosi Arabellana


21.3.2017 Richard Straussin ooppera Arabella Kallion kirkon Ackté-klubilla Helsingissä

Aino Acktén kamarifestivaalin talvikonserttien sarjassa kuultiin Oopperastudio Ainon tuottama konserttiversio Richard Straussin oopperasta Arabella. Tai oikeastaan kuulimme merkittävästi lyhennetyn version, mitä ei tietenkään vaivauduttu kertomaan ennakkomainonnassa eikä edes käsiohjelmassa. Tästä pari miinuspistettä. Olen nähnyt Arabellan näyttämöllä ainoastaan kerran (muutama vuosi sitten Nürnbergissä), joten oli kiva verestää muistoja teoksesta. Kansallisoopperassa Arabella on tuotettu vain kerran, mutta produktiota veivattiin sitten peräti 24 kertaa vuosina 2002-2006.

Ackté-klubilla esitetyn oopperan pianosäestyksestä vastasi Tero Valtonen. Hän teki aivan mahtavaa työtä ja urakoi raskaan teoksen läpi vaivattoman oloisesti. Seitsemän laulusolistin taso oli yleisesti ottaen oikein hyvä, vaikka eroja olikin havaittavissa. Päätehtävissä olivat Reetta Haavisto (Arabella), Antti Pakkanen (Kreivi Waldner), Marja Kari (Adelaide), Laura Riihimäki (Zdenka) ja Juha-Pekka Mitjonen (Mandryka). Tero Halonen (Matteo) ei ollut tänään parhaassa mahdollisessa iskussa; ääni kuulosti tukkoiselta ja ylä-äänet eivät syttyneet alkuunkaan. Pienen Ennustajan roolin lauloi Emmi Kaijansinkko.

Ilta oli kuitenkin itseoikeutetusti Reetta Haaviston, joka siis lauloi nimiroolin eli Arabellan osan. Hänen lämmin ja kypsynyt sopraanonsa oli erittäin sävykäs ja ilmaisuvoimainen. Upeaa ja teknisestikin moitteetonta kuunneltavaa - brava!

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Ohjaajan näköinen Tuomarin vaimo


19.3.2017 Riikka Talvitien ooppera The Judge's Wife (Tuomarin vaimo) Balderin salissa Helsingissä

Tämänkin oopperan kohdalla meni täpärälle, sillä ehdin katsomaan vasta viimeisen kolmesta näytöksestä. Teoksen tilasi Talvitieltä aikoinaan Ooppera Skaala ja se valmistui vuonna 2014. Kantaesitystään ooppera sai odottaa tänne saakka ja tuotannosta vastasivat nyt säveltäjä itse sekä defunensemblen Johanna Råman.

Tuomarin vaimon ohjasi Balderin saliin Teemu Mäki. Pääteemoinaan terrorismia ja valtarakenteita käsittelevän teoksen libretto on Caryl Churchillin televisionäytelmästä The Judge's Wife vuodelta 1972. Sisältö on nykyisin ehkä ajankohtaisempi kuin näytelmän valmistumisen aikaan, vaikka Münchenin olympialaisten terrori-isku oli tietenkin tuolloin vahvasti läsnä.

Heti oopperan alussa sellon raastavaa kirskunaa kuunnellessani ajattelin, että tätäköhän musiikki sitten on seuraavat puolitoista tuntia. Mutta onneksi ei - Talvitien musiikki osoittautui ihan sulatuskelpoiseksi, joskin toisinaan hälyiseksi ja pienessä tilassa turhan kovaa soitetuksi. Defunensemble vastasi musiikista, jossa hyödynnettiin elekroniikkaa. Kimurantin teoksen johti mainiolla otteella Jutta Seppinen.

Teoksessa käytettiin moderneille ohjauksille niin tyypilliseen tapaan videoita. Mäen ohjaus oli pätevää työtä ja työnsi teemat yleisön naamalle tehokkaasti. Mutta liika on liikaa: En ihastunut lainkaan väliaikaa seuranneeseen ääneen luettujen lisätekstien jaksoon. Tämä ohjaajan lisäys kesti kymmenkunta minuuttia! Kyllä ooppera saa olla poliittinen ja ottaa yhteiskunnallisesti kantaa, mutta ideologisesti värittyneille saarnoille olen allerginen. Jos teksteillä todellakin haluttiin käsitellä "terrorismin ja vallankumouksen välistä eroa", niin metsään mentiin. Osuus tuntui myös yleisön aliarvioimiselta - kyllä ohjaajan agenda oli tullut selväksi jo teoksen ensimmäisellä puoliajalla. Vähempi alleviivaaminen olisi ollut tyylikkäämpää. Väkivalta- ja tappovideot olivat myös mielestäni aivan tarpeeton tehokeino, mutta Mäkihän on aina tykännyt shokeerata...

Mutta solistit olivat aivan erinomaisia. Juha Uusitalo oli jylisevä, vallastaan juopunut tuomari, jossa on annos fanaatikkoa. Tuuli Lindeberg oli tuomarin vaimo Caroline, joka pitää rutiinilla kulisseja yllä. Lindebergin taitavaa laulua ja englannin ääntämystä oli todellinen ilo kuunnella. Olen aina pitänyt Tuula Paavolan lämpimänsamettisesta altosta, ja hän sopi loistavasti sarkastisen Barbara-sisaren rooliin. Saara Kiiveri oli kipakka irlantilainen palvelija Peg.

Mielen pimeät puolet


19.3.2017 Marja Kari, sopraano, Maria Suokas, piano & Jouni Marttinen, kitara Helsingin Konservatoriossa Ruoholahdessa

Metropolia Ammattikorkeakoulu järjestää laulun ensikonsertteja varsin harvoin. Nyt Ruoholahden konserttisalissa kuultiin tällainen, kun esiintymässä oli dramaattinen sopraano Marja Kari yhdessä pianisti Maria Suokkaan kanssa. Parin yhteistyö vaikutti mutkattomalta ja tasapainoiselta. Konsertille oli annettu nimi Mielen pimeät puolet, mikä viittasi monien kappaleiden synkähköön tunnemaailmaan tai henkilöihin, joita luonnehtivat mm. vallan tavoittelu, harhat, himo ja pelko.

Konsertti alkoi vähän varovaisesti Wagnerin Wesendonck-lauluihin kuuluvalla Träumella ja Ture Rangströmin Panilla. Seuraavissa kappaleissa laulajan koneisto oli jo lämmennyt paremmin ja ehkä pieni jännityskin oli lauennut, sillä Schumannin Waldesgespräch, Schönbergin Lockung ja kantaesityksenä kuultu Ilkka von Boehmin Kehtolaulu soivat vuolaammin ja vapautuneemmin. Ja aina vaan parani: Lacy Macbethin aaria La luce langue Verdin oopperasta Macbeth oli erinomainen tulkinta. Alexander von Zemlinskyn Waldesgespräch oli upea näyttö sekin, mutta osuuden päätti hyytävä Ortrudin kirous Entweihte Götter! Wagnerin Lohengrinista.

Lyhyen väliajan jälkeen siirryttiin aivan toisenlaisiin tunnelmiin, kun kuulimme kaksi herkkää John Dowlandin kappaletta Jouni Marttisen kitarasäestyksellä. Kari eläytyi laulujen Flow my tears ja Come heavy sleep tunnetiloihin esimerkillisen hienosti. Tämän jälkeen palattiin pianosäestyksellisiin kappaleisiin: Lisztin Loreley, Venuksen aaria Geliebter komm Wagnerin Tannhäuserista sekä toisena kantaesityksenä Ilkka von Boehmilta laulu Aavistuksia. Konsertin päätti Aarre Merikannon musiikki: Pan, Marjan monologi Ei näy häntä vielä oopperasta Juha sekä ylimääräisenä Keinutan kaikua.

Marja Karilla on hieno instrumentti ja oikein miellyttävä äänenväri. Hän on teknisesti varmanoloinen ja moneen taipuva laulaja, joka kykenee välittämään kappaleiden tunnelmia vaivattoman oloisesti. Karin ominta ja vahvinta aluetta tuntuisi tämän konsertin perusteella olevan ooppera. Toivottavasti meillä on hänessä kasvamassa seuraava hieno Wagner-sopraano - toki muuta dramaattista repertoaaria unohtamatta!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Logiikkaa ja ihmiskohtaloita turkulaisessa nykyoopperassa


18.3.2017 Marko Aution ooppera Logicomix Sigyn-salissa Turussa

Ehdin vielä Turkuun näkemään Logicomix-sarjakuvaoopperan viimeisen esityksen. Jukka Aaltosen libretto perustuu samannimiseen sarjakuvaromaaniin ja esityksessä käytettiin runsaasti kirjan kuvitusta valkokankaalle heijastettuna. Teos oli toteutettu suurelta osin opiskelijavoimin.

Ooppera kertoo filosofi ja loogikko Bertrand Russellin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden elämästä. Siinä käsiteltiin monia teemoja - järjen ja logiikan lisäksi mm. nerouden ja hulluuden suhdetta sekä maailmansotia ja pasifismia. Vaikeasti pureskeltaviin aiheisiin oli löydetty hyviä näkökulmia ja niitä tarjoiltiin paikoin myös huumorilla höystettyinä. Ennen näytöstä lukemani synopsiksen perusteella odotin sekavaa keitosta takautumineen kaikkineen, mutta esitys osoittautuikin selkeäksi ja loogiseksi (heh!); tässä auttoivat kovasti valkokankaan väliotsikot ja vuosiluvut.


Maiju Sallaksen ohjausta pitää kiittää kekseliäisyydestä ja sujuvuudesta. Osa kohtauksista tuntui kovin irrallisilta, mutta tämä oli ehkä enemmän seurausta teoksen "sarjakuvamaisesta" luonteesta, jolloin kummempaa draamallista kaarta ei päässyt syntymään. Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Timo Alhanen ja pukusuunnittelusta Marjo Haapasalo.

Marko Autio johti sävellyksensä ihan pätevästi. Musiikki oli varsin vaihtelevaa, värikkäästi orkestroitua ja sisälsi hauskoja tyylilainoja. Ainoastaan eräät laulusolistien osuudet olivat melodisesti hyvin yksinkertaisia, mutta ehkä säveltäjä on tässä tehnyt tarkoituksellisen ratkaisun ajatellen opiskelijoiden taitoja ja suoriutumista. 15-henkinen orkesteri soitti yllättävän yhtenäisesti, mitä ei aina voinut sanoa kuoro-osuuksista.

Esiintyjiä oli lavalla hyvin suuri joukko. Tärkeimmissä solistitehtävissä olivat Sakari Eirola (Vanha Russell), Akseli Vanamo (Nuori Russell), Teemu Mustonen (Ludwig Wittgenstein), Pekka Alonen (Alfred Whitehead), Nathalia Hyvärinen-Kanerva (Alys), Sini Kunnaala (Evelyn) ja Olivia Kyllänen (Dora). Kapellimestari Autio esiintyi teoksessa itsekin esittäen veikeitä rap-jaksoja Juho Vähäkuopuksen kanssa.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Jevgeni Onegin sai miehen kyyneliin


15.3.2017 Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Helsingin Konservatoriossa

Tšaikovskin Jevgeni Onegin saa parin päivän päästä ensi-iltansa Kansallisoopperassa. Minä päätin jättää sen tuotannon väliin, ja käydä mieluummin katsomassa Metropolia Ammattikorkeakoulun opinnäytetyöprojektin Ruoholahdessa. Esityksiä on tämän ensi-illan jälkeen vain kaksi.

Tuotannon oli ohjannut ja visualisoinut Anselmi Hirvonen. Pidin hänen rauhallisesta ja selkeästä näkemyksestään, jossa ei turhia kikkailtu vaan luotettiin yksinkertaiseen kerrontaan. Ehkä resurssien vähäisyys vaikutti tässä tapauksessa positiivisesti lopputulokseen. Henkilöohjausta olisi kyllä voinut syventää monissa kohdissa, joissa solisti esitti numeroaan näyttämöllä yksin. Lavastuksena oli vain muutamia huonekaluja ja taustaseinälle heijastettiin kuvitusta. Valaistuksen oli suunnitellut Tuukka Törneblom.

Musiikista vastasi käsiohjelman mukaan "Metropolian ja Viron musiikki- ja teatteriakatemian orkesterit ystävineen". Kapellimestarina toimi Sasha Mäkilä. Kuulimme oopperasta hieman lyhennetyn version, sillä tuotannossa ei ollut mukana kuoroa ja suurin kuorokohtaus oli nipsaistu pois (parissa muussa kohtauksessa solistit lauloivat kuoron osuuden). Mäkilälle täytyy antaa tunnustusta vahvoista tunnelmista ja elämyksistä, joita pienehkö orkesteri pystyi luomaan.

Päärooleissa oli oikein hyvä miehitys. Varvara Merras-Häyrynen ilmensi erinomaisesti esittämänsä Tatjanan muutoksen viattomasta maalaistytöstä seurapiirirouvaksi. Hän on myös teknisesti varma ja osaava laulaja. Heikki Hattusella on miellyttävä äänenväri. Hänen Lenskistään löytyi herkkyyttä ja kaunista laululinjaa, mutta näyttelemiseen kannattaa vielä hakea lisäoppia. Vakaasti laulanut Samuli Takkula oli mainio ylimielisenä Oneginina. Olen kuullut Takkulaa vuosien mittaan monia kertoja, ja hän on kyllä kehittynyt laulajana huikeasti.

Muut naissolistit olivat Elisabet Petsalo (Olga), Jutta Holmberg (Larina) ja Natalia Vinogradova (Filipjevna). Oivallista laulamista kuultiin heiltäkin. Visa Kohvan suorituksessa Gremininä oli vielä pientä parantamisen varaa, mutta tämä oli kuitenkin ammattimaisin häneltä kuulemani esitys. Joonas Tuominen (mm. Zaretski) ja Joakim Pietarinen (mm. Triquet) olivat pienemmissä tehtävissä.

Ja niin vain tässä esityksessä tapahtui sellainen ihme, että tämän kirjoittaja liikuttui perusteellisesti. Enkä ollut ainoa, joka näytti pyyhkivän salissa silmäkulmiaan. Jotenkin esityksen osat vaan loksahtivat paikalleen niin hyvin, että tarina muuttui todeksi, uskottavaksi ja herkisti tällaisen oopperapenkkejä paljon kuluttaneen konkarinkin. Kiitokset tekijöille siitä!

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Mahtava Kalevala-ooppera


11.3.2017 Karl Müller-Berghausin ooppera Die Kalewainen in Pochjola Logomossa Turussa

Die Kalewainen in Pochjola -oopperasta on kirjoitettu hyvin monissa kuttuurijulkaisuissa ja -blogeissa, mutta toistetaan nyt vielä tähän alkuun perustiedot: Saksalainen Karl Müller-Berghaus (1829-1907) valittiin peräti 157 hakijan joukosta Turun Soitannollisen Seuran kapellimestariksi vuonna 1886  ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1895 saakka. Vuonna 1890 valmistui hänen suurimuotoinen Turussa sävelletty oopperansa Die Kalewainen in Pochjola, jonka libretto (F. W. O. Spengler) perustuu tietenkin kansalliseepokseemme. Oopperaa ei kyetty esittämään tuon ajan Turussa, vaan kantaesityksen piti toteutua Hampurissa. Se kuitenkin peruuntui kaupunkia piinanneen koleraepidemian vuoksi, ja ainoastaan oopperan toinen näytös esitettiin Turussa konserttiversiona.

Koko ooppera sai odottaa kantaesitystään yli 120 vuotta, kunnes Turussa tartuttiin toimeen. Kalevalan päivänä 2017 nähtiin ensimmäinen kuudesta esityksestä, mutta minä pääsin seuraamaan niistä vasta viimeisen. Hieman harmittelin tätä, sillä muut esitykset johtanut Leif Segerstam oli viimeisessä esityksessä vaihtunut Ruut Kiiskeksi. Mutta oikein hyvin nuori kapellimestarikin tehtävästä suoriutui, vaikka orkesteri oli sijoitettu hankalasti näyttämön takaosaan.

Müller-Berghausin musiikki oli positiivinen yllätys. Olin toki lukenut yhtymäkohdista Wagnerin kanssa, ja moni on kuullut teoksessa vaikutteita mm. Lisztiltä ja Beethovenilta. Minulle rikas romanttinen sointikuva toi ennemminkin mieleen Lortzingin tai von Weberin. Säveltäjä on tehnyt sujuvaa ja ammattimaista jälkeä, ja hänen vuolas joskin sentimentaalinen orkestraationsa on paikoin aivan mahtavaa. Müller-Berghaus on osannut kirjoittaa myös solisteille kiitollista laulettavaa.

Tiina Puumalaisen ohjaus ei ollut erityisen kekseliäs, vaan näyttämöllä nähtiin paljolti perinteistä "seisoskeluoopperaa". Oopperan libretto ja henkilöiden yksiulotteisuus ei ehkä anna ohjaajalle eväitä oikein muuhun. Kuoroa sentään käytetään siellä täällä näyttävänä ihmisjoukkona (koreografia Osku Heiskasen). Kuorona oli Chorus Cathedralis Aboensiksen ja Laulun Ystävien jäseniä. Naiskuoro suoriutui osuudestaan yhtenäisemmin ja hallitummin kuin mieskuoro. Teppo Järvisen lavastus on yksinkertainen ja melkoisen mitäänsanomaton, mutta ehkä syynä tällaiseen toteutukseen ovat Logomon salin tekniset rajoitteet. Teemu Nurmelinin hienot valot tuntuivat olevan ajoittain jopa tärkeämmässä roolissa kuin fyysinen lavastus. Näyttävät puvut oli suunnitellut Pirjo Liiri-Majava.

Solistien laulu jouduttiin Logomon salin luonteen ja akustiikan vuoksi vahvistamaan sähköisesti. Taitavan solistikunnan muodostivat Petri Lindroos (Wäinämöinen), Tommi Hakala (Ilmarinen), Christian Juslin (Achti), Anna Danik (Luonnotar), Johanna Rusanen-Kartano (Louchi), Kaisa Ranta (Ismo) ja Petter Andersson (Zauberer). Erinomaista työtä tekivät kaikki, mutta omaksi suosikikseni nostan Johanna Rusanen-Kartanon upean ja väkevän Louhen. Myös Tommi Hakala teki oikein vaikuttavaa työtä Ilmarisen roolissa. Pientä moitittavaa oli ainoastaan Christian Juslinin laulussa; hän kävi pari kertaa voimavarojensa riittävyyden ja äänen särkymisen rajoilla.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Anglo-amerikkalainen ilta Tapiolassa


10.3.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Pekka Kuusisto, viulu & Tomas Djupsjöbacka, sol. Topi Lehtipuu, tenori & Pekka Kuusisto, viulu Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan konsertti alkoi englantilaissäveltäjien kappaleilla, jotka kaikki Pekka Kuusisto "liidasi" konserttimestarin paikalta. Aluksi kuulimme kokoelman renessanssi- ja barokkimusiikkia, ja oli mukaan huolittu yksi sävellys 1900-luvultakin. Kappaleet olivat Henry Purcellin Fantasia nro 10, William Byrdin Sanctus, Michael Tippettin Divertimento on Sellinger's Round, osa 2: A Lament ja Purcellin Fantasia nro 13 Upon One Note. Kappaleet soitettiin yhteen, jolloin niistä muodostui mielenkiintoinen ja yllättävän ehyt kokonaisuus.

Benjamin Brittenin Les Illuminations toi lavalle laulusolistiksi tenori Topi Lehtipuun. Arthur Rimbaud'n proosarunoelmaan sävelletty teos valmistui vuonna 1939. Laulusarja eteni jotenkin vaikeasti hahmottuvissa tai häilyvissä tunnelmissa - vain aloitus ja lopetus olivat selkeät. Musiikki oli kuitenkin Britteniksi yllättävän kaunista ja melodista, ja Lehtipuun taitava tulkinta kruunasi sen. Solistin laulu kyllä peittyi aika ajoin harmillisesti jousien alle.

Väliajan jälkeen siirryttiin Pohjois-Amerikkaan: Yhdysvaltalaisen Nico Muhlyn Impossible Things esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Kyseessä oli hybridimäinen teos, jota käsiohjelman sanoin voi luonnehtia viulukonsertoksi, jossa on lauluääni tai laulusarjaksi, jossa on mukana sooloviulu. Kuusisto ja Lehtipuu tekivät hienon esityksen, jossa laulun ja viulun suhde toisiinsa muunteli kiehtovasti. Välillä esitettiin samaa melodiaa ja heti perään jännittävää kontrapunktista kudosta.

Päätösnumerona oli kanadalaisen säveltäjän Owen Pallettin Viulukonsertto. Myös tämä oli Suomen ensiesitys, ja minulle ilmeisesti ensikokemus koko säveltäjästä. Pekka Kuusisto oli suvereeni konserton solisti, jonka vaivatonta ja ilmaisuvoimaista soittoa oli pakko seurata mykistyneenä. Tässä teoksessa orkesteria tuli johtamaan Tomas Djupsjöbacka, josta sai tarkan ja hyvin musikaalisen vaikutelman.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Ihana ilta Schubertin ja Mahlerin parissa


9.3.2017 Sinfonia Lahti, joht. Giordano Bellincampi, sol. Thomas E. Bauer, baritoni Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahti ja kapellimestari Giordano Bellincampi aloittivat konsertin Schubertin Sinfonialla nro 3 D-duuri. 18-vuotiaan säveltäjän teos on vauhdikas ja menevä sekä elämäniloinen ja paikoin hilpeän hauska. Siellä täällä musiikki kuulosti aivan Haydnilta.

Toisena teoksena kuulimme Mahlerin neljän laulun sarjan Lieder eines fahrenden Gesellen eli Vaeltavan kisällin lauluja. Solistina oli saksalainen baritoni Thomas E. Bauer. Hänellä on erittäin kaunis, pehmeä, notkea ja sävykäs baritoniääni, jota oli nautinto kuunnella. Bauer tavoitti hienosti laulujen tunnelmat, mutta erityisesti kolmannen laulun (Ich hab' ein glühend Messer) väkevä tulkinta oli mainio. Neljännessä laulussa solistille kävi pieni virhe, kun hän aloitti laulunsa väärässä kohdassa, mutta kapellimestari hoiti tilanteen nopeasti ja ammattitaitoisesti.

Väliajan jälkeen jatkettiin kuudella Schubertin liedillä: Tränenregen, Der Wegweiser, An Schwager Kronos, Memnon, An die Musik ja Erlkönig. Näistä kahden ensimmäisen orkesterisovitus oli Anton Webernin, kahden seuraavan sovitus Johannes Brahmsin ja kahden viimeisen laulun sovitus Max Regerin käsialaa. Webernin herkät sovitukset sopivat hyvin ennen Brahmsin leveällä pensselillä tehtyjä orkestrointeja. Erlkönig on yksi suosikkiliedejäni, ja Regerin mahtava sovitus teki todellakin sille oikeutta. Bauer tulkitsi kappaleet erinomaisesti, mutta juuri Erlkönigiin hän tuntui ladanneen kaikki loput voimansa. Hienoa eläytymistä!

Konsertin päätti Mahlerin sinfoninen runo Totenfeier, jonka hän sittemmin siirsi lähes sellaisenaan toisen sinfoniansa avausosaksi. Bellincampi loihti teoksesta kiehtovan ja tiiviin esityksen, jossa hautajaismenoista kuultiin vain etäinen aavistus.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Dresdeniläisten perinne-Lohengrin


5.3.2017 Oopperan leffabrunssi: Richard Wagnerin ooppera Lohengrin Kansallisoopperassa Helsingissä

Tämän vuoden ensimmäinen Oopperan leffabrunssiteos oli Wagnerin Lohengrin. Se lähetettiin tuttuun tapaan samanaikaisesti YLE:n Teema-kanavalla, mutta kyllä esityksen seuraaminen Kansallisoopperan Alminsalin valkokankaalta aina kotiolot voittaa.

Nyt nähty Lohengrinin tallenne oli Dresdenin Semperoperista toukokuulta 2016. Esityksen pohjana oli vuodelta 1983 oleva Christine Mielitzin ohjaus, jonka Angela Brandt oli uusintaohjannut näyttämölle. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Peter Heilein ja valaistuksen Friedewalt Degen. Staatskapelle Dresdeniä ja Sächsischer Staatsopernchor Dresdeniä johti Christian Thielemann.

Tärkeimmissä tehtävissä oli nimekkäitä solisteja: Anna Netrebko Elsa von Brabantina ja Piotr Beczała Lohengrininä. He molemmat tekivät tässä tuotannossa ensimmäisen Wagner-roolinsa! Georg Zeppenfeld oli Heinrich der Vogler, Tomasz Konieczny oli Friedrich von Telramund ja Evelyn Herlitzius oli Ortrud. Kuninkaan airuen pienemmän osan lauloi Derek Welton.

Solistit tekivät kautta linjan mahdottoman hienoa työtä. Netrebkon ääni on kypsynyt ja syventynyt oivallisesti viime vuosina. Instrumentin hallinta on edelleen huippuluokkaa, mutta sävykkyys tuntuu jopa lisääntyneen. Hän on myös erinomainen näyttelijä. Beczała lauloi uljaasti Lohengrininsä, mutta näyttelijänä hän ei ollut ihan samaa tasoa; naamalla tuntui olevan lähes aina yksi ja sama ilme. Muut solistit tekivät perusvarmaa ja tasaista työtä. Herlitziuksen juonitteleva Ortrud oli kylmäävä.

Ohjauksesta ja lavastuksesta en suuremmin pitänyt tässä tuotannossa. Molemmat ovat auttamattomasti vanhentuneita, jotenkin museaaliselta tuntuvia, eivätkä puhutelleet minua. En ymmärrä samojen produktioiden ylläpitämistä vuosikymmenten ajan - kyllä Lohengrinkin olisi ansainnut uutta ja raikasta näkemystä. Klassikoillakin on toki arvonsa, mutta onko kyseessä enää säilyttämisen arvoinen klassikko, jos se ei kestä aikaa?

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Mozartin suloaarioita (ja muistaakseni jotain muutakin)


1.3.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. John Storgårds, sol. Golda Schultz, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertissa kuultiin aika merkillinen kattaus: Pingoudia, Mozartia ja Adamsia! Ensimmäisenä ohjelmassa oli monipuolisesti lahjakkaan ja opiskelleen Ernest Pingoudin (1887-1942) seitsemänosainen orkesterisarja Suurkaupungin kasvot. Pingoud kuuluu suomalaisen modernismin varhaisiin säveltäjänimiin yhdessä Aarre Merikannon ja muiden kanssa. "Radikaali" Pingoud jäi vaille laajempaa arvostusta, eikä tilanne ole suuremmin muuttunut hänen kuolemansa jälkeenkään. Vasta 1990-luvulla Pingoudin musiikkia kaivettiin naftaliinista ja RSO nauhoitti monia hänen teoksiaan. Tämä Suurkaupungin kasvot ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta periaatteessa pidän hyvänä ja suotavana, että suomalaisten säveltäjien musiikkia pidetään esillä. Sopisi näitä soittaa laajemminkin kuin vain itsenäisyyden (tai säveltäjän itsensä) merkkivuosina!

Sitten päästiin itse pihviin, eli syyhyn miksi tähän konserttiin tulin: Hän oli eteläafrikkalainen sopraano Golda Schultz, joka on kiinnitettynä Baijerin Valtionoopperan solistikuntaan. Schultz esitti RSO:n säestyksellä kolme numeroa Mozartia: ensin konserttiaariat Misera, dove son ja Vado, ma dove sekä kolmantena Vitellan aarian Non più di fiori oopperasta La clemenza di Tito eli Tituksen lempeys. Ah, miten ihanaa ja luonnollisen raikasta laulua!

Väliajan jälkeen kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa John Adamsin City Noir. Tämä oli varmaankin ajateltu nokkelaksi pariksi Pingoudin kaupunkiaiheiselle teokselle - mutta ajatuksen tasolle se jäikin, sillä väliin sijoitetut Mozartin aariat ehtivät kyllä viedä tunnelman aivan toisaalle. Storgårds on mies paikallaan johtamaan nykymusiikkia, mutta vähän kylmäksi tämäkin kappale minut jätti. Vika lienee oman pään sisällä.

Ensimmäinen kertani Hassen kanssa


28.2.2017 Johann Adolph Hassen ooppera Piramo e Tisbe Theater an der Wienissä

Saksalainen Johann Adolph Hasse (1699-1783) on ollut minulle nimenä tuttu säveltäjä, mutta tietääkseni en ollut ennen tätä iltaa kuullut lainkaan hänen musiikkiaan livenä. Tämä puute olikin syytä paikata, sillä Hasse oli merkittävä säveltäjä, joka vaikutti suuresti mm. opera serian kehitykseen. Theater an der Wienissä esitettiin konserttiversio hänen oopperastaan Piramo e Tisbe (Pyramos ja Thisbe) vuodelta 1768. Oopperan pohjana oleva babylonialainen tarina päätyi Ovidiuksen Muodonmuutoksia-runoelmaan. Hassen intermezzo tragico syntyi aikana, jolloin lajityyppi oli jo katoamassa näyttämöiltä.

Hampurin lähellä syntynyt Hasse sai säveltäjäoppinsa Italiassa mm. Alessandro Scarlattilta, mikä ehkä kuuluu myös Piramo e Tisben musiikissa. Kaikkiaan Hasse sävelsi 120 oopperaa(!) ja mittavan muunkin tuotannon, mutta ikävä kyllä suurin osa teoksista tuhoutui preussilaisten piirittäessä Dresdeniä vuonna 1760.

Hassen ura oli alkanut laulajana mm. Hampurin Oopperassa ja jatkui säveltäjänä Napolissa, mutta saavutti eräänlaisen huippunsa Dresdenin hovin Kapellmeisterina vuodesta 1731 alkaen ja Oberkapellmeisterina vuodesta 1747. Hasse vaikutti Dresdenissä muodollisesti vuoteen 1763 saakka, vaikka kiersikin vuosikymmenten aikana ahkerasti Euroopassa ja saavutti suurta suosiota oopperoillaan mm. Wienissä, Pariisissa sekä eri puolilla nykyistä Italiaa ja Saksaa.

Hasse muutti Wieniin 1760 ja pysyvästi 1764, kun Dresdenin-pesti päättyi. Säveltäjä oli keisarinna Maria Theresan suosikki. Kaupungissa puhalsivat mm. Gluckin reformaatiotuulet (Orfeo ed Euridice oli kantaesitetty Wienissä 1762), eivätkä Hassen vanhanaikaisiksi koetut opera seriat enää herättäneet laajaa kiinnostusta. Piramo e Tisben (1768) pitikin olla miehen viimeinen ooppera, jossa hän yritti uudistaa ilmaisuaan. Maria Theresa suostutteli kuitenkin Hassen kirjoittamaan vielä Ruggieron (1771). Vuonna 1773 Hasse muutti Venetsiaan viimeisiksi kymmeneksi elinvuodekseen toimien siellä opettajana ja säveltäen kirkkomusiikkia.

Minuun Piramo e Tisben musiikki teki ristiriitaisen vaikutuksen. Ehkä siinä kuului vanhan miehen epätoivoinen yritys luoda jotain, joka ei ollut hänen ominta itseään. Eräänlaista välitilamusiikkia, mutta kyllähän tätä vajaan kaksi tuntia mielellään kuunteli. Orkesterina oli Europa Galante perustajansa Fabio Biondin johdolla. Biondi myös soitti itse viulua. Tasokkaina solisteina kuultiin Desirée Rancatore (Tisbe), Vivica Genaux (Piramo) ja Emanuele D’Aguanno (Tisben isä). Genauxin ääni oli aluksi liialti ”maskissa”, mutta onneksi laajeni myöhemmin. D’Aguannon laulussa häiritsi ajoittain tukeva nasaalisointi.

Maittava kolmen pienoisoopperan paketti


27.2.2017 Manfred Trojahnin oopperatriptyykki Limonen aus Sizilien Kasino am Schwarzenbergplatzissa Wienissä

Wienin Volksoper oli tuottanut Schwarzenbergplatzin vanhaan Kasinoon mukavan, vain hieman yli tunnin kestävän nykyoopperaillan. Manfred Trojahnin (s. 1949) triptyykki sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 2003. Sarja koostuu kolmesta pienoisoopperasta: Der Schraubstock, Limonen aus Sizilien ja Eine Freundschaft.

Ensimmäinen ooppera käsitteli triangelidraamaa, jossa vaimon suhde paljastuu aviomiehelle. Vaimo anoo anteeksiantoa, mutta mies on armoton ja uhkaa viedä lapset mukanaan. Tämä ajaa vaimon ampumaan itsensä. Teos päättyy aviomiehen ja rakastajan keskinäiseen syyttelyyn. Rooleissa nähtiin Rebecca Nielsen, Carsten Süss, Morten Frank Larsen ja Manuela Leonhartsberger.

Toisessa teoksessa mies kuuluisan oopperalaulajattaren menneisyydestä pyrkii tapaamaan diivaa. Mies on aikoinaan kustantanut tähden opinnot ja rakastanut naista. Mutkien jälkeen mies tapaakin laulajattaren, mutta saa pettyä katkerasti - nainen on muuttunut ja vieraantunut. Rooleissa nähtiin David Sitka, Rebecca Nielsen, Ursula Pfitzner, Manuela Leonhartsberger ja Daniel Ohlenschläger.

Viimeisessä oopperassa sairas mies makaa kuolinvuoteellaan sisarensa hoidossa. Mies ei tahdo tavata parasta ystäväänsä, joka pyrkii vierailulle. Sisar houkuttelee ystävän pukeutumaan valeasuihin ja esittämään useita henkilöitä, jotka kuoleva on toivonut vielä tapaavansa. Lopuksi mies paljastaa ystävälleen, että hänellä oli vuosikausia suhde tämän vaimon kanssa, ja että ystävän kaksi lasta ovatkin hänen siittämiään. Rooleissa nähtiin Carsten Süss, Martina Dorak ja Morten Frank Larsen.

Kolmen oopperan henkilöt ja tarinat linkittyivät kiehtovasti yhteen. Ohjaaja Mascha Pörzgen oli tehnyt erinomaista ja hienovaraista työtä. Dietlind Konoldin lavastus ja puvut olivat oivallinen kehys tapahtumille. Pientä orkesteria johti Gerrit Prießnitz. Solistit suoriutuivat oikein hyvin ja useimmat olivat vieläpä erinomaisia näyttelijöitä.