maanantai 24. heinäkuuta 2017

Upeita oopperanumeroita Sastamala Gregorianassa


23.7.2017 Barokkiyhtye Baccano, sol. Tuuli Lindeberg ja Teppo Lampela Sastamalan Pyhän Marian kirkossa

Olipa kiva päästä pitkästä aikaa Sastamala Gregoriana -festivaalille! Taiteellinen johtaja Michael Fields oli rakentanut tälle vuodelle monipuolisen ohjelman, jossa huomioitiin Suomi 100, Monteverdi 450 ja reformaatio 500 -juhlavuodet. Valitettavasti ohjelmaani mahtui vain yksi konsertti, mutta se oli onneksi sitäkin kiintoisampi.

Sunnuntai-illan konsertin nimenä oli "A Love Story: Räiskyvää rakkautta sekä säkenöivää ja sensuellia musiikkia G. F. Händelin oopperoista." Esiintymässä oli 7-jäseninen barokkiyhtye Baccano solisteinaan vanhan musiikin ekspertit sopraano Tuuli Lindeberg ja kontratenori Teppo Lampela. Karkussa sijaitseva, 1400- ja 1500-lukujen taitteessa rakennettu Pyhän Marian kirkko oli akustiikaltaan oivallinen ja kaikessa karuudessaan - maalattioineen kaikkineen - hyvä konserttipaikka.

Ohjelma käynnistyi alkusoitolla Händelin oopperasta Almira. Seuraavaksi kuultiin Rinaldosta Almirenan aaria Augelletti, che cantate, Almirenan ja Rinaldon resitatiivi Adorato mio sposo - duetto Scherzando sul tuo volto sekä 1. näytöksestä oleva Sinfonia. Oopperasta Teseo oli ohjelmaan valittu Medean ja Egeon duetto Sì ti lascio / Sì ti sprezzo. Väliin kuultiin Giuseppe Sammartinin (1695-1750) Konsertosta nokkahuilulle, jousille ja basso continuolle F-duuri toinen osa eli Sicilienne.

Ennen väliaikaa oli vuorossa Sosarmesta Elmiran ja Sosarmen resitatiivi Grazie al Cielo - duetto Per le porte del tormento sekä Rodelindasta 1. näytöksen Sinfonia sekä Rodelindan ja Bertaridon resitatiivi Non ti bastò - duetto Io t'abbraccio.

Konsertin jälkipuoliskon aloitti Sammartinin konserton ensimmäinen osa eli Allegro. Toisena numerona oli Händelin Tolomeosta Seleucen ja Tolomeon ns. kaikuaaria Dite, che fà. Tämän jälkeen siirryttiin Orlandoon: Ensin alkusoitto, sitten Angelican ja Orlandon resitatiivi Più non fuggir potrai - duetto Finché prendi sekä lopuksi Sinfonia kolmannesta näytöksestä.

Minulle täysin tuntemattomasta oopperasta Poro, re dell'Indie kuultiin Sinfonia 2. näytöksestä sekä Cleofiden ja Poron resitatiivi Mio ben! / Lasciami! - duetto Caro! / Dolce! Seuraavaksi oli vuorossa Sammartinin konserton kolmas osa Allegro assai. Ohjelman päätti Giulio Cesare in Egittosta Cleopatran ja Cesaren duetto Caro! / Bella! sekä loppukuoro Ritorni omai nel nostro core.

Konsertti oli aivan ensiluokkainen ja suurta nautintoa alusta loppuun. Baccanon muusikot pelasivat hyvin yhteen ja soittivat tunnetiloja erinomaisesti ilmentäen. Lindeberg ja Lampela loistivat solisteina ja olivat täydellinen pari monissa duetoissa. Ylimääräisenä saimme uusinnan Almirenan ja Rinaldon duetosta.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kunnian kukkuloilta hulluinhuoneen sokkeloihin


22.7.2017 Seppo Pohjolan ooppera Sillanpää Myllykolun kesäteatterissa Hämeenkyrössä

Idea Nobel-kirjailijastamme kertovasta oopperasta on kuulemma itänyt Waltteri Torikan mielessä jo kauan. Kuusi vuotta sitten hän soitti F. E. Sillanpään Seuran puheenjohtaja Panu Rajalalle, joka innostui ideasta ja ryhtyi teoksen libretistiksi. Vuonna 2013 säveltäjäksi värvättiin Seppo Pohjola ja myöhemmin tiimiin liittyivät mm. ohjaaja Marco Bjurström ja lavastaja Osmo Rauhala. Waltteri Torikka on toiminut oopperan taiteellisena johtajana, Vilja Pylsy tuottajana ja Seppo Pohjola taiteellisena tuottajana.

Oopperan ensi-illan piti toteutua jo 2015, mutta se siirtyi parilla vuodella. Kaikki tämän kesän kymmenen esitystä ovat olleet jo pitkään loppuunmyytyjä. Esityspaikka on teokselle mitä oivallisin, sillä Sillanpään syntymäkoti sijaitsee aivan kesäteatterin vieressä. Museossa olikin mukava piipahtaa ennen oopperan alkamista. Ensi-iltaan oli saapunut paljon tunnettuja kutsuvieraita, joita oli kiva bongata yleisön joukosta.

Rajalan libretto oli kohtuullisen onnistunut. Mukaan ei ollut sullottu kaikkia mahdollisia Sillanpään elämänvaiheita, vaan oli keskitytty valittuihin tapahtumiin. Tekstissä oli älykästä piilotettua huumoria, mutta myös muutamia häpeilemättömän naiiveja kohtia. Pohjolan kekseliäs ja monipuolinen musiikki oli miellyttävää kuunneltavaa. Säveltäjä hyödynsi useita tunnettuja sävelmiä (mm. kansanlauluteemoja) ja pistäydyttiinpä toviksi ns. rytmimusiikin maailmassakin. Aikamoinen yllätys oli se, ettei esityksessä ollut orkesteria, vaan valmiiksi äänitetty musiikki toistettiin kaiuttimista. Tallenteella soitti 10-henkinen TampereRaw johtajanaan Petri Komulainen. Esitysten kapellimestarina Myllykolussa toimii Jouni Rissanen. Myös laulajien äänet vahvistettiin sähköisesti, mutta tämä ei mennyt teknisesti aivan nappiin. Muutaman kerran solisti näet ehti aloittaa osuutensa, ennen kuin hänen mikrofoninsa "avattiin".

Sillanpää oli ilmeisesti Bjurströmin ensimmäinen oopperaohjaus. Hän on kuitenkin sen verran kokenut musikaalien ohjaaja, että hyvinhän tehtävä sujui. Pääasiassa amatööreistä koostuvaa kuoroa käytettiin väkijoukkona monissa kohtauksissa. Ohjaus eteni niin suoraviivaisena ja selkeänä, että siihen alkoi melkein toivoa enemmän kierrettä tai jotain repäisevää. Yhdessä Rauhalan harmaiden hirsiseinälavasteiden kanssa näyttämökuva oli ajoittain vähän tylsä. Mutta kun käsiohjelmasta lukee Rauhalan perustelut ratkaisuilleen, ymmärtää toteutusta selvästi paremmin.

Oopperassa esiintyi viisi solistia. Sauli Tiilikainen esitti noin 50-vuotiasta kirjailija Sillanpäätä ja Waltteri Torikka nuorempaa Eemeli Sillanpäätä sekä Pransua, Sillanpään isää. Sillanpään puoliso Siikri ja tämän haamu oli Helena Juntunen. Hoitajan ja Miinan eli Sillanpään äidin osat teki Päivi Nisula. Petri Bäckström oli Laitilan isäntä Eero Koskimies. Tiilikainen oli vahvassa laulukunnossa ja eläytyi Kammion sairaalaan suljetun kirjailijan mielentiloihin todella hienosti. Torikka aloitti hieman haparoiden ja ajoittain alavireisesti, mutta pääosan teoksesta saimme kuunnella hänen jykevän ja soinnukkaan baritoninsa onnistumista. Näyttelijänä Torikka teki joitakin erinomaisia kohtauksia.

Juntunen oli uskottava nuorena Siikrinä ja mainio nalkuttavana haamuna. Hän selvitti suvereenisti vaikeimmatkin Pohjolan kirjoittamat fraasit ja sai ihan ansiosta yleisöltä suuret suosionosoitukset. Nisula teki luotettavaa perustyötä pienissä osissaan. Hän kirvoitti spontaanit aplodit heti ensimmäisen näytöksen alussa, jossa hoitaja latelee Sillanpäälle sairaalan säännöt. Bäckströmin laulussa oli - voisi sanoa jo totuttuun tapaan - vähän ongelmia, mutta keskirekisterissä ääni soi kauniisti. Kuoron lauluosuudet sujuivat enimmäkseen kunnialla; pari kertaa oli korviin särähtäneitä ongelmia ajoituksessa ja yhtenäisyydessä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ukrainalaista markkinahulinaa


16.7.2017 Modest Musorgskin ooppera Sorotšinskin markkinat Komische Oper Berlinissä

Musorgskin kaikki oopperat jäivät keskeneräisiksi lukuun ottamatta Boris Godunovia. Komische Oper Berlinin festivaali päättyi säveltäjän oopperoista toiseksi viimeiseen, vuosina 1874-1880 työn alla olleeseen Sorotšinskin markkinoihin (ven. Sorochinskaya yarmarka). Sen libretto perustuu Gogolin novelliin.

Musorgskin musiikki on tässä harvoin esitetyssä teoksessa oikein mahtavaa ja mukaansatempaavaa. Jostain syystä taitekohtiin oli lisätty kaksi oopperaan kuulumatonta Musorgskin laulua, jotka eivät mielestäni sopineet asiayhteyteen lainkaan. Lauluista ensimmäinen esitettiin tenorin ja pianon voimin ja toinen kuoron voimin. Orkesteri oli Henrik Nánásin johdolla huippuvedossa, ja samaa voi sanoa Komische Operin kuorosta, joka oli teoksessa suuressa osassa.

Oopperan ohjaus oli Barrie Koskyn tekosia ja hänen työkseen harvinaisen vähäeleinen. Puujaloilla kävelevät sikahahmot ja paholaisen pidot oli toteutettu upeasti. Teoksen loppupuolella kokonaisuus kuitenkin hajosi eikä ollut enää dramaturgisesti eheä. Ehkä tämä johtui oopperan keskeneräisyydestä? Lavastusta tässä tuotannossa ei ollut juuri lainkaan; ainoastaan Chivrjan keittiö ja myöhempi pitopöytä olivat tovin esillä näyttämöllä.

Roolien miehityksessä oli onnistuttu erinomaisesti. Jens Larsen oli mahtavaääninen Tscherevik ja Agnes Zwierko hänen vaimonsa.Tytär Parasja oli Mirka Wagner ja hänen kosijansa Grizko upea nuori tenori Oleksij Palchykov. Muissa osissa olivat mm. Tom Erik Lie ja Ivan Turšić.

Esityksen jälkeen kukitettiin ja pidettiin puheita Henrik Nánásille. Viisi vuotta talon Generalmusikdirektorina toiminut kapellimestari on nyt jättämässä tehtävänsä. Onnea uusiin haasteisiin!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Espanjalaisissa ja itämaisissa tunnelmissa


16.7.2017 Konzerthausorchester Berlin, joht. Josep Pons, sol. Patricia Petibon ja Maria Toledo Konzerthaus Berlinissä

Berliinin Konzerthausin iltapäiväkonsertissa kuultiin kahden ikätoverin, espanjalaisen Manuel de Fallan (1876-1946) ja ranskalaisen Maurice Ravelin (1875-1937) musiikkia. Solisteista toinen eli Patricia Petibon oli jäänyt jonnekin jumiin eikä ehtinyt paikalle ajoissa, minkä vuoksi konsertti alkoi myöhässä ja hyvin harkittu kappalejärjestys sekä väliajan paikka jouduttiin vaihtamaan.

Konsertti alkoi Interludio y danza -numerolla de Fallan oopperasta La vida breve (suom. Hetken onni, oik. Lyhyt elämä). Perään kuultiin toinen orkesterinumero, Ravelin Rapsodie espagnole. Kapellimestari Josep Pons sai molemmat kappaleet soimaan temperamentikkaasti ja täysin espanjalaisissa sävyissä uiden. Nämä veivät mukanaan niin, että alkoi todella tehdä mieli matkalle Espanjaan!

Väliaika oli vuorossa jo tässä vaiheessa, ja sen aikana Petibonkin oli ehtinyt paikalle. Hän pääsi konsertin jatkuessa lavalle laulamaan solistina numerot ¡Vivan los que ríen! ja ¡Allí está riyendo, junto a esa mujé! de Fallan oopperasta La vida breve. Väliin kuultiin pieni Ravelin Fanfare, joka aloittaa kymmenen ranskalaissäveltäjän yhteistuotoksena syntyneen baletin L'éventail de Jeanne. Ja sitten oli vuorossa Ravelin Shéhérazade, jossa solistina jatkoi Petibon. Ihastuttavan kaunista ja sävykästä laulua häneltä!

Konsertin päätti de Fallan baletti El amor brujo (suom. Noiduttu rakkaus). Tulitanssistaan tunnettu teos on siitä veikeä baletti, että se sisältää myös laulunumeroita. Niiden esittäjänä oli tällä kertaa Maria Toledo. Idea flamencolaulajattaren käyttämisestä oli sinänsä hyvä, ja toikin lauluosuuksiin aivan omanlaista sävyään, mutta jotenkin Toledon rosoinen laulu ei oikein sopinut yhteen sinfoniaorkesterin kanssa. Lisäksi hänen äänensä ei meinannut kuulua lainkaan orkesterin yli saliin. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi käyttää klassisesti koulutettua mezzoa, kuten de Falla ajatteli teoksen kirjoittaessaan.

Reimannin huikea trilleri


15.7.2017 Aribert Reimannin ooppera Medea Komische Oper Berlinissä

Tälle Berliinin-matkalle osui toinenkin Aribert Reimannin ooppera: Medea, joka kantaesitettiin Wienin Staatsoperissa 2010. Tämä Komische Operin tuotanto toi teoksen ensimmäistä kertaa Berliiniin. Oopperan libretto perustuu itävaltalaisen Franz Grillparzerin näytelmään ja sen pohjana on tietenkin kreikkalaisen mytologian Medeia-noidan tarina. Dramaattinen kertomus on kiitollinen oopperan aihe, ja se onkin sävelletty lukuisia kertoja 1600-luvulta lähtien.

Ja voi pojat miten huikea jännitysnäytelmä Komische Operissa odottikaan! Australialaisen Benedict Andrewsin ohjaus oli todella tehokas ja piti otteessaan, vaikka lavalla ei yleensä tapahtunut juuri mitään. Miten ihmeessä hän sai tämän aikaan? Piilikö salaisuus raflaavissa kertomusta rytmittäneissä kohtauksissa, joissa mm. väkivalta ja alistaminen pomppasivat raa'asti silmille? Ehkä seuraavaa tällaista osasi jo alitajuisesti odottaa? Oopperan juoni ei todellakaan ole hilpeä, sillä esimerkiksi sen loppupuolella Medea tappaa omat lapsensa. Johannes Schützin lavastus oli hyvin minimalistinen; oikeastaan sitä ei ollut perinteisessä mielessä, vaan ainoastaan maa-ainesta oli kärrätty täysin mustana aukkona avautuneelle näyttämölle.

Reimannin musiikki loi ja ylläpiti trillerimäistä tunnelmaa alusta loppuun saakka. Jossain välissä muistan ajatelleeni, että voisi tässä vähän enemmän olla dynaamista vaihtelua, eikä samaa paahtamista kohtauksesta toiseen. Mutta epäilemättä oopperan tehokkuus perustui ohjauksen ohella juuri tähän seikkaan, joten vedän kriittisen ajatukseni pois. Lyömäsoittimia oli sijoitettu kekseliäästi etupermannon sivuille, josta ne saivat aikaan jännittävää stereovaikutusta. Kapellimestarina oli Steven Sloane.

Nicole Chevalier oli nimiroolissa aivan mahtava. Paljon raskasta, dramaattista laulamista yhdistettynä upeaan näyttelemiseen hulluuden partaalla. Hetkittäin en voinut muuta kuin haukkoa henkeäni ihailusta! Muissa rooleissa laatutyötä tekivät Anna Bernacka (Kreusa), Nadine Weissmann (Gora), Ivan Turšić (Kreon) ja Günter Papendell (Jason). Eric Jurenas oli oivallinen kontratenorikyky Heroldina.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Barokkiooppera onnistuneesti nykypäivään


14.7.2017 Jean-Philippe Rameaun ooppera Zoroastre Komische Oper Berlinissä

Jean-Philippe Rameau (1683-1764) sävelsi Zoroastre-oopperan kypsässä iässä vuonna 1749. Kantaesitys Pariisissa sai melko laimean vastaanoton, ja seitsemää vuotta myöhemmin eli 1756 tästä tragédie en musiquesta valmistui revisoitu versio. Muiden muutosten lisäksi Rameau sävelsi uutta musiikkia kolmeen näytökseen viidestä. Uusi versio oli suuri menestys.

Berliinissä Zoroastrea ei ole esitetty koskaan ennen tätä Komische Operin tuotantoa. Ohjaajana on vuonna 1980 syntynyt ja kovassa nosteessa oleva Tobias Kratzer. Hänet on mm. kiinnitetty Bayreuthin Tannhäuserin ohjaajaksi vuonna 2019. Zoroastren ohjaus oli taitava ja pieniäkin yksityiskohtia myöten hiottu, mutta ei kuitenkaan tylsäksi sliipattu. Mukana oli aimo annos huumoria ja mielenkiintoa ylläpitävää visuaalisuutta (mm. nurmikon muurahaisten edesottamusten seuraaminen oli loistava idea!). Tarina oli siirretty onnistuneesti nykypäivään - Zoroastre ja Abramane olivat eri puusta veistetyt riitelevät naapurit. Ohjaaja ei kuitenkaan voi mitään sille, että teoksen libretto on vähän pitkäpiimäinen ja tarina etenee verkkaisesti - kuten barokin ajan oopperoissa niin usein.

Musiikillisesti ilta oli tasapainoinen ja laadukas. Brittiläinen Rameau-spesialisti Christian Curnyn teki kapellimestarina erinomaista työtä eikä orkesterin osuudessa ollut moittimista. Tärkeimpien solistitehtävien roolituksessa oli onnistuttu hyvin: Thomas Walker selvitti hienosti Zoroastren korkean tenoriroolin. Thomas Dolié oli Abramane, Katherine Watson Amélite ja Nadja Mchantaf oli Érinice. Niin, ja vielä on mainittava Rainer Sellmaier, jonka suunnittelemat lavasteet ja puvut olivat upeat.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Tasokas opiskelijaorkesteri Berliinissä


13.7.2017 Symphonisches Orchester der Humboldt-Universität, joht. Constantin Alex, sol. Sander Stuart, alttoviulu Emmaus-Kirchessä Berliinissä

Komische Operin festivaalin ohjelmassa oli tänään Sevillan parturi. Päätin jättää esityksen väliin, koska ooppera on vähän liiankin tuttu, ja elokuussa se pitää jälleen mennä katsomaan Aleksanterin teatterissa Helsingissä.

Menin kuuntelemaan Rossinin sijaan Bartókin ja Tšaikovskin musiikkia. Humboldt-yliopiston sinfoniaorkesteri esiintyi Berliinin kaakkoisosassa sijaitsevassa Emmaus-Kirchessä. Se on viehättävä, pienen puistikon ympäröimä vuonna 1893 valmistunut tiilikirkko.

Ohjelma alkoi Bartókin Konsertolla alttoviululle ja orkesterille, joka jäi vuonna 1945 leukemiaan kuolleelta säveltäjältä kesken. Alttoviulukonserton pätevänä ja herkkävaistoisena solistina toimi Sander Stuart.

Väliajan jälkeen kuultiin Tšaikovskin Sinfonia nro 6 h-molli eli se "pateettinen" vuodelta 1893. Orkesterissa oli yli 80 nuorta muusikkoa, joten volyymiä ja soinnin muhkeutta riitti oikein kivasti. Soitto oli tarkkaa ja kurinalaista Constantin Alexin johdolla. Erityisesti vasket tekivät vaikutuksen samoin kuin kontrabassojen jykevä sointi.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Barrie Kosky ei taaskaan pettänyt


12.7.2017 Oscar Strausin operetti Die Perlen der Cleopatra Komische Oper Berlinissä

Berliinin Komische Operin intendentti ja pääohjaaja Barrie Kosky on ohjannut viime vuosina taloonsa useita operetteja, jotka ovat nousseet yleisön suosikeiksi. Nyt oli vuorossa itävaltalaisen Oscar Strausin vuonna 1923 kantaesitetty Die Perlen der Cleopatra eli Kleopatran helmet.

Koskyn operettiproduktiot tunnetaan poskettomasta huumorista, vauhdikkaasta menosta ja tanssinumeroista sekä raikkaista oivalluksista. Mietin ennen esitystä, että jokohan mies alkaa toistaa itseään ja saamme väljähtynyttä vanhojen ideoiden kierrätystä, mutta vielä mitä! Koskyn mielikuvitus on nähtävästi ehtymätön luonnonvara, ja Die Perlen der Cleopatra oli aivan täyttä tykitystä alusta loppuun. Partituuria oli sorkittu melkoisesti, mutta menköön nyt tämän kerran ilman suurempia jupinoita...

Tämä Komische Oper Festivalin ohjelmaan kuulunut kauden viimeinen näytös ei syntynyt onnellisten tähtien alla. Pampylosin roolia tehnyt Dominique Horwitz nimittäin sairastui pari päivää ennen esitystä, eikä varamiehen löytäminen ollut helppoa. Operettia on esitetty Berliinissä viimeksi 1920-luvulla, joten ymmärrettävästi teos ei kuulu kovin monen nykylaulajan ohjelmistoon. Mutta onneksi meillä on Max Hopp, joka jäi uskomattomana kykynä mieleeni Strausin Eine Frau, die weiss, was sie will! -operetista Komische Operissa vuonna 2015. Hopp otti haasteen vastaan, ja opetteli uuden roolin kahdessa päivässä! Hän piti varmuuden vuoksi plaria kädessään koko esityksen ajan, mutta se oli ymmärrettävää eikä lainkaan haitannut.

Esitys pääsi alkamaan noin 45 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Syy tähän jäi hieman epäselväksi, mutta ilmeisesti jonkun solistin liikenneyhteydet olivat myöhässä rankkasateen vuoksi. Joka tapauksessa moitteet huonosta tiedottamisesta Komische Operille - osa yleisöstä sai istua turhaan yli puoli tuntia katsomossa ilman minkäänlaista kuulutusta tai informaatiota.

Mutta hyvää kyllä kannatti odottaa. Rufus Didwiszus ja Victoria Behr olivat suunnitelleet näyttävät lavasteet ja puvut. Lavalla usein nähtyjen tanssijoiden koreografiat olivat Otto Pichlerin työtä. Kuoro oli mainiosti mukana ja Lindenquintett Berlin -mieskvintetti esiintyi spesiaalitehtävissä. Kapellimestarina toimi Adam Benzwi, jonka vauhdikas ote yllytti orkesterinkin huippusuoritukseen.

Max Hoppin (Pampylos) ohella suurimman vaikutuksen teki Dagmar Manzel (Cleopatra), jonka tiedän jo ennestään huikean monipuoliseksi ja laaja-alaiseksi taiteilijaksi. Aivan uskomattoman upeaa työtä! Kommunikaatio vanhan partnerin Hoppin kanssa toimi moitteettomasti, ja he jopa yltyivät improvisoimaan pari kertaa! Peter Borling oli komeasti laulanut Silvius ja Talya Lieberman hurmaava Charmian. Johannes Dunzin kaunista tenoria oli miellyttävä kuunnella Beladoniksen roolissa. Vanha tuttu ja aina luotettava Peter Renz teki oivallisen tuplaroolin kapinallispäällikkö Kophrana ja Marcus Antoniuksena.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Animaatioiden satumaailmassa


11.7.2017 Igor Stravinskyn baletti Petruška ja Maurice Ravelin ooppera L'enfant et les sortilèges Komische Oper Berlinissä

Komische Oper Festival 2017 käynnistyi jännittävällä kahden teoksen illalla. Brittiläinen teatteriryhmä 1927 nousi oopperamaailman puheenaiheeksi loppuvuodesta 2012, kun heidän 1920-luvun mykkäfilmien maailmaan sijoittuva Taikahuilu-produktionsa tuli ensi-iltaan Berliinissä. Se oli oopperayleisölle jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Tuotannon suosio oli huikea, ja se myytiin pian moniin maihin. Suomessa Kansallisooppera toi produktion näyttämölle keväällä 2016 ja se palaa ohjelmistoon syksyllä 2017. (Kannattaa ilman muuta mennä katsomaan, jos et ole vielä käynyt!)

Tuon Taikahuilun tekijäpoppoo, nimeltään siis 1927, teki tämän vuoden tammikuussa paluun Komische Operin näyttämölle uudella tuotannolla, joka koostuu kahdesta hyvin erilaisesta teoksesta. Aluksi nähtiin upeasti animaatioita ja eläviä esiintyjiä yhdistävä Petruška. Musiikkina oli Stravinskyn vuonna 1947 tekemä baletin uudistettu versio pienemmälle orkesterille. Slava Volkov (Mauri) ja Pauliina Räsänen (Ballerina) esittivät huikeita akrobaattinumeroita. Tiago Alexandre Fonseca (Petruška) oli mainio koominen hahmo, jolta sujuivat myös monenlaiset temput. Tässä sai yleisö nauraa kyllikseen!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ravelin ooppera L'enfant et les sortilèges eli Lumottu lapsi. Sen meno oli vähän hillitympää, mutta tekijöiden mielikuvitus ei tuntenut mitään rajoja. Teos oli pullollaan aivan mainioita animaatioita ja yksityiskohtia! Esityksessä oli jonkinlaisia teknisiä ongelmia, ja se jouduttiin keskeyttämään muutaman minuutin ajaksi. Lapsena esiintyi Nadja Mchantaf ja muissa osissa mm. Ezgi Kutlu, Emily Hindrichs ja Denis Milo. Suurin osa pienemmistä rooleista laulettiin kulisseista. Molempien teosten kapellimestarina toimi Martyn Brabbins.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Järkyttävä kurkistus sairaaseen mieleen


10.7.2017 Wolfgang Rihmin ooppera Jakob Lenz Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Poimin Berliinin Staatsoperin INFEKTION!-festivaalin ohjelmasta vielä toisen teoksen, Wolfgang Rihmin kamarioopperan Jakob Lenz. Vuonna 1952 syntynyt Rihm on vaikuttanut mm. sävellyksen professorina Karlsruhessa sekä häärännyt musiikillisena neuvonantajana ja nimikkosäveltäjänä monilla tahoilla Saksassa.

Vuosina 1977-78 sävelletty Rihmin yksinäytöksinen ooppera koostuu kolmestatoista kohtauksesta. Teos kantaesitettiin Hampurissa 1979. Libretto perustuu Georg Büchnerin novelliin, joka kertoo vaiheesta Jakob Michael Reinhold Lenzin elämässä. Lenz oli 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt baltiansaksalainen kirjailija ja runoilija, joka sairastui paranoidiseen skitsofreniaan. Lenz asui alkuvuodesta 1778 ystävänsä Kaufmannin luona, joka toimitti sairaan miehen pastori Oberlinin hoitoon. Oberlinin hoitojakso onnistui kuitenkin vain pahentamaan Lenzin tilaa.

Tämä Staatsoperin Jakob Lenz on yhteistuotanto, joka on nähty ennen Berliiniä Stuttgartissa ja Brysselissä. Ohjaaja Andrea Brethin onnistunut toteutus saa katsojan kulkemaan melkoista tunteiden vuoristorataa. Ooppera loppuu karmeaan kohtaukseen, jossa ulosteilla itseään sotkeva Lenz sidotaan kiinni sänkyyn ja jätetään hokemaan yksin tyhjyyteen. Lavastus oli Martin Zehetgruberin ja puvut Eva Desseckerin. Kapellimestarina toimi Franck Ollu.

Georg Nigl oli aivan loistava Lenz. Rihm on kirjoittanut päähenkilölle paljon vaikeaa ja vaihtelevaa laulettavaa, mutta Nigl klaarasi kaiken kunnialla näyttelemistä myöten. Henry Waddington (Oberlin) ja John Graham-Hall (Kaufmann) olivat muissa solistitehtävissä. Kuusihenkisessä kuorossa oli mukana suomalaisille tuttu Olga Heikkilä.

Jakob Lenz oli todennäköisesti viimeinen näkemäni oopperaesitys Schiller Theaterissa. Lokakuussa 2017 Staatsoper aloittaa uuden kauden kotitalossaan Unter den Lindenillä seitsemän vuotta kestäneen peruskorjauksen jälkeen. Tuskin maltan odottaa millaiseen loistoon vanha 1700-luvun oopperatalo on kunnostettu. Tavataan siellä!

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Onnistunut oopperaversio Strindbergin kauhunäytelmästä


9.7.2017 Aribert Reimannin ooppera Die Gespenstersonate Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Tämänkertainen Berliinin-matkani alkoi Staatsoperin INFEKTION!-festivaalin esityksellä. Schiller Theaterin pienelle Werkstatt-näyttämölle oli tuotettu Aribert Reimannin Die Gespenstersonate (suom. Aavesonaatti), joka sai kantaesityksensä Berliinissä vuonna 1984. Keväällä 81 vuotta täyttänyt Reimann oli saapunut itsekin katsomaan tämän näytöksen.

Noin puolitoista tuntia kestävän oopperan libretto on sovitettu August Strindbergin samannimisestä näytelmästä. Oopperassa on onnistuttu säilyttämään henkilöiden arvoituksellisuus ja tarinan unenomaisuus tai oikeammin painajaismaisuus. Reimannin tehokas musiikki oli aina tilanteen tasalla ja pieni orkesteri teki hyvää työtä Michael Wendebergin tarkassa johdossa.

Tuotannon oli ohjannut Otto Katzameier. Vähäeleinen näytteleminen ja yksinkertainen lavastus (vain pöytä ja tuoleja) toimi mainiosti tämänkaltaisessa tarinassa. Huolella mietityt tehokeinot eivät todellakaan menneet ohi, vaan esimerkiksi valaistus nousi vahvasti esille. Henkilöohjauksessa oli menty syvälle ja esiintyjät olivat omaksuneet ohjaajan näkemyksen erinomaisesti. Solistit ansaitsevat kiitosta myös lauluosuuksista - todella vahvoja suorituksia nuorilta lupauksilta!

Johtaja Hummelin osan teki David Oštrek ja ylioppilas Arkenholzin osan Matthew Peña. Molemmat olivat teknisesti taitavia laulajia, ja Peñan tenorista löytyi korkeutta aivan vaivattomasti. Noriyuki Sawabu eläytyi loistavasti rooleihinsa Johanssonina ja everstinä. Alexandra Ionis oli everstin vaimo ja Paula Rummel tytär. Adam Kutnylla oli komeasti soiva matala baritoni ja Natalia Skryckalla sävykäs mezzoääni, joskin hän lauloi yhden osuutensa alavireisesti.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Vilppulan vaiheet


1.7.2017 Kitusuon Sofia -kansanooppera Pihlajalinna-areenassa Mänttä-Vilppulassa

Mäntässä kesä-heinäkuun vaihteessa neljä kertaa esitettävän kansanoopperan säveltäjäksi ja sovittajaksi ilmoitettiin ennakkomainonnassa Jorma Panula. Käsiohjelman mukaan myös Erlend Jantsikene on "säveltänyt ja sovittanut Kitusuon Sofian kuoro- ja orkesteriosuuksia". Esimerkiksi toisessa näytöksessä noteerasin kuoronumeron, joka poikkesi sävelkieleltään ja laadultaan muusta teoksesta - ehkä se oli Jantsikenen kynästä?

Kansanoopperan musiikki oli suurelta osin lainaa. Se oli koostettu mm. punaisten (tai työväen) ja valkoisten marsseista, suomalaisista ja tataarien kansanlauluista ja olipa mukana pari virttäkin sekä päätösnumerona Sibeliuksen Finlandiaa. Tutuksi tulivat niin Vöyrin marssi kuin Marseljeesi... Uutta, teosta varten kirjoitettua musiikkia oli varsin vähän, eikä kansanooppera ollut läpisävelletty, vaan puheosuuksia oli runsaasti. Koska paikkana oli avara, akustisesti vaikea peltinen jäähalli, käytettiin esityksessä sähköistä äänenvahvistusta.

Kansanoopperan kapellimestarina toimi Jantsikene.  Orkesterin runkona oli vuonna 1885 perustettu Mäntän Tehtaan Soittokunta, jota oli täydennetty muutamalla Oopperaorkesterin lisäinstrumentilla. Esityksessä oli mukana lähiseudulta koottu lähes 50-henkinen kuoro, jolla oli hetkensä, mutta kokonaisuus jäi epätasaiseksi. Pari kertaa lavalla temppuili Mäntän nuorisosirkuksen jäseniä, mutta tämän osion idea meni minulta täysin ohi. Ehkä esille ja lavalle piti vaan saada kaikki paikalliset voimat...

Kitusuon Sofia sijoittuu Vilppulaan (ja vähän Tampereelle) vuonna 1918. Teoksen ytimenä on Sofia Kitusen ja Venäjältä tulleen tataarisotilas Paul Karakulkan rakkaustarina. Seppo ja Tapio Parkkisen kirjoittama libretto perustuu todelliseen, Parkkisten äidin vanhempien tarinaan sisällissodan pyörteissä. Tapio Parkkinen oli myös ohjannut esityksen. Lavastuksena oli mm. Mäntän Taideseuran jäsenten maalauksia.

Pääroolien esittäjät Ulla Paakkunainen (Sofia) ja Olli Tuovinen (Paul) onnistuivat mielestäni oikein hyvin niin laulajina kuin näyttelijöinä. Harmi vaan, että he pääsivät esittelemään osaamistaan melko vähän - Paakkunaisen sävykästä sopraanoa ja Tuovisen solidia baritonia olisi kuunnellut enemmänkin. Jukka Romu teki pienemmän koomisen roolin peltiseppä Johannes Aaltosena. Lukuisista muista osista mainittakoon Maria Svanin esittämä Miina Kitunen (Sofian sisar) ja Minna Katajamäen upeasti julistanut agitaattori Martta Rimpi. Konkari Taisto Polvi lauloi Valte Rimpin osan ja Merja Kääriäinen oli ponteva postineiti Helmi Virta.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Holstin pieni ooppera ulkoilmassa


17.6.2017 Gustav Holstin ooppera Sāvitri Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen puistossa

Kuulin Holstin Sāvitrin syksyllä 2013 Kokkolassa Sakari Oramon johdolla. Tuolloin kyseessä oli kuitenkin (lähes) konserttiversio, joten piti tietenkin lähteä katsomaan tämä Laura Pyrrön tuottama ja Juulia Tapolan ohjaama produktio. Esityspaikkana oli Snellmanian sisäpiha, jossa Holstin alkuperäinen tarkoitus ulkoilmaesityksestä toteutui hyvin - jalavien ja syreenien varjossa. Sadekuurokin ehti juuri loppua ennen oopperan alkua, joten lämpimän kesäpäivän olosuhteet olivat mainiot.

Intiaan sijoittuva tarina perustuu Mahabharata-eepokseen ja kertoo Sāvitrin ja Satyavanin taistelusta kuolemaa vastaan. Ooppera esitettiin yllättäen suomeksi Laura Pyrrön käännöksenä. Juulia Tapolan ohjaus oli yksinkertaisuudessaan oikein toimiva ja esiintyjien pukuihin sekä maskeeraukseen oli panostettu kivasti. Esityksessä lauloivat Laura Pyrrö (Sāvitri), Jouni Kokora (Kuolema) ja Matias Haakana (Satyavan) sekä Kaari-ensemblen laulajista koottu naiskvartetti. Solistit tekivät hyvää työtä ja eläytyivät osiinsa mainiosti. Esityksen ainoa miinus tulee vähän ankeasta sointikuvasta, sillä orkesterin muodostivat vain piano, kaksi viulua ja sitar.

Kokonaisuutena oikein kiva pikkutuotanto - menkäähän kaikki katsomaan! Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, ma 19.6. klo 19 ja ti 20.6. klo 19.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Loistava Yuja Wang Lahdessa


13.6.2017 London Symphony Orchestra, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Yuja Wang, piano Sibeliustalossa Lahdessa

Kapellimestari Michael Tilson Thomas ei pystynyt terveydellisistä syistä jatkamaan London Symphony Orchestran kiertuetta Tanskasta Suomeen. Tuuraajaksi hälytettiin Dima Slobodeniouk, jonka johdolla Lahden konsertin ohjelma säilyi onneksi samana.

Alkuun kuultiin Brahmsin Pianokonsertto nro 2 B-duuri, josta LSO ja Slobodeniouk muovasivat tasapainoisen sinfonisen esityksen. Solisti Yuja Wang ei liikoja irroitellut, vaan soitti kurinalaisesti osana suurempaa kokonaisuutta. Mutta seuranneessa kolmessa räväkässä ylimääräisessä kappaleessa hän pääsi irroittelemaan koko rahan edestä sekä osoittamaan huikean teknisen taitonsa ja virtuositeettinsa. Mykistävää! Esimerkiksi jatsahtava sovitus Mozartin Rondo alla Turcasta (siis kolmas osa Pianosonaatista nro 11 A-duuri) oli aivan mahtava. Saimme vielä neljännenkin ylimääräisen, joka oli vastapainoksi kauniin levollinen ja rauhallinen kappale (Autuaiden sielujen karkelo Gluckin oopperasta Orfeus ja Eurydike).

Väliajan jälkeen oli vuorossa Nielsenin Sinfonia nro 5. En ole koskaan ollut suuri Nielsenin sinfonioiden ystävä, mutta nyt esitys oli niin tasokas, harkittu ja jäsentynyt, että kyllä kelpasi kuunnella. Hienoa soittoa LSO:lta ja myös Slobodeniouk hoiti hommansa erinomaisesti.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Eiköhän Mannerheimkin oopperan ansaitse


11.6.2017 Tuomas Kantelisen ooppera Mannerheim Ooppera-areenalla Ilmajoella

Ilmajoen Musiikkijuhlien tämän vuoden uutuustuotanto on Mannerheim-ooppera. Sen kaikki näytökset myytiin hyvissä ajoin loppuun, ja kuulemma ensi kesän esityksiinkin on jo tehty valtavasti varauksia. Tiedossa ei ole, tuleeko Mannerheim jatkamaan vielä kolmannen kauden - Ilmajoella on viime aikoina esitetty uutta tilausteosta vain kahtena kesänä.

Suomessa on sävelletty viime vuosina useita suurmiesoopperoita, mm. Ahti Karjalaisesta, Urho Kekkosesta, Akseli Gallen-Kallelasta, Oskar Merikannosta - ja lisää on tänä vuonna tulossa Mannerheimin lisäksi ainakin Lars Levi Laestadiuksesta, Abraham Ojanperästä ja Frans Emil Sillanpäästä. Naiset ovat jääneet selvästi vähemmälle, mutta ehkä marsalkkamme on tästä huolimatta ansainnut oman oopperansa? Mannerheimin elämässä riittää kyllä aineksia pariin-kolmeenkin librettoon. Henkilöön ei ehkä ole uskallettu tai tohdittu tarttua aiemmin, mutta hyvä että nyt, kun enää ei "tarvitse" tehdä ikonia pönkittävää palvontaoopperaa.

Tuomas Kantelisen musiikki oli todella kaunista, melodista ja nautittavaa - juuri sellaista "helposti sulatettavaa" sävelkieltä, joka kelvannee nykyoopperaan ennakkoluuloisesti suhtautuvillekin. Säveltäjä johti itse esityksen Vaasan kaupunginorkesterin edessä. Oopperan libreton olivat kirjoittaneet Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies ja ohjaaja Tuomas Parkkinen oli hieman muokannut ja täydentänyt tekstiä. Ikävä kyllä pidän silti librettoa tämän teoksen heikkona lenkkinä (kuten kotimaisissa kantaesityksissä usein ennenkin). Mikä siinä onkin, että asiansa osaavia libretistejä ei tunnu Suomesta löytyvän? Välillä tunsin suorastaan myötähäpeää seuratessani libreton tekstiä - esimerkiksi mukahauskassa odottavien äitien kohtauksessa. Ei libretto nyt sentään läpensä huono tai kelvoton ollut; oli sillä ansionsa esimerkiksi joidenkin sisäisten tunnetilojen kuvauksessa.

Ooppera oli dramaturgisesti vähän poukkoileva. Miksi ihmeessä mukaan piti sulloa niin paljon Mannerheimin elämän vaiheita, joista muutama oli aika yhdentekeväkin? Kohtausten karsiminen ja jäljelle jäävien syventäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Päähenkilön sotavuodet ohitettiin nopeasti ja etäännytettynä, mikä oli varmasti järkevä ratkaisu. Ohjaus sinänsä oli pätevää ja mietittyä työtä. Ilmajoella ei ole koskaan menty siitä mistä aita on matalin, ja nytkin Parkkisella oli käytettävissään suuri kuoro ja lapsikuoro erilaisia ihmisjoukkoja esittämään. Myöskään puvustuksessa (Leena Rintala) ei ollut pihistelty. Marjatta Kuivaston lavastus oli erinomainen ja monikäyttöinen - esimerkiksi junanvaunu muuntui kätevästi Mannerheimin huvilaksi.

Pääroolissa Gustaf Mannerheimina oli Waltteri Torikka. Ihan täysin tyytyväinen en hänen suoritukseensa ollut, sillä varsinkin ensimmäisessä näytöksessä hän lauloi falskisti luvattoman paljon. Sävelpuhtaus kyllä parani ja ääni virtasi luonnollisemmin esityksen kuluessa. Torikan näyttelijäntyössä oli joitakin aivan verrattomia hetkiä, esimerkiksi kun hän esitti Kaivopuiston huvilassa murahtelevaa äkeää vanhenevaa kenraalia.

Useimmilla muilla solisteilla oli vähintään kaksi eri roolia. Essi Luttinen lauloi heti oopperan alussa jumalaisen kauniisti Helen Mannerheimina eli marsalkan äitinä. Johanna Rusanen-Kartano oli luotettava taloudenhoitaja Ida Onerva Lankinen, mutta näytellessään hän teki hahmosta aivan liian nuorekkaan ja iloluontoisen. Annami Hylkilä onnistui täydellisesti nuorena kuolleen sisaren Anna (Annicka) Mannerheimin roolissa. [Miksi muuten libretistit muuntelivat totuutta eli esittivät Annickan kuolemaan liittyvät tapahtumat Gustafin kannalta myönteisessä valossa? Se oli kylläkin veljeksistä Calle, joka kiirehti Pietarissa kuolleen Annickan luo. Helsingissä asunut Gustaf ei osallistunut edes siskonsa hautajaisiin Askaisissa.]

Muita sisaruksia esittivät mm. Jeni Packalén, Markus Suihkonen ja Kristian Lindroos. Petri Bäckströmillä (mm. Albert-eno ja Toivo Lankinen) oli jälleen kerran ongelmia laulamisensa kanssa - olisikohan syytä hankkia ammattiapua, kun ei näytä homma enää sujuvan? Muista solisteista mainittakoon Markus Nykänen, joka oli mm. mainio Mihail Kotšubei ja Mia Heikkinen, joka kiukutteli herkullisesti Anastasia Arapovana. Niklas Spångberg esitti vakaasti mm. Vaunuhallin miestä.

Oivallinen konsertti Ilmajoella


10.6.2017 Ilmajoen Musiikkijuhlien juhlakonsertti Ooppera-areenalla Ilmajoella

Aarno Cronvallin juontama juhlakonsertti oli kerännyt Ilmajoen Ooppera-areenan lähes täyteen yleisöä. Esiintymässä oli Vaasan kaupunginorkesteri Markus Lehtisen johdolla, Antti Nissilän valmentama Ilmajoen oopperakuoro sekä solisteina sopraanot Silja Aalto ja Mari Palo ynnä basso Matti Salminen.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu suomalaiselle musiikille. Ensin kuultiin kohtaus Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperasta: Kuoro pisteli komiasti Talapakan Nikolaita ja perään Liisaa esittänyt Mari Palo lauloi Luullahan jotta on lysti olla -numeron. Sitten lavalle saapui Matti Salminen ja lauloi kolme Toivo Kuulan kokoamista eteläpohjalaisista kansanlauluista: Niin kauan minä tramppaan, Tuuli se taivutti koivun larvan ja Tällaaselle pojalle. Kerrassaan meheviä ja miehekkäitä esityksiä!

Palo esitti seuraavaksi kauniin tulkinnan Oskar Merikannon Omenankukat-laulusta. Einojuhani Rautavaaran vain 24-vuotiaana säveltämästä Pelimannit-teoksesta kuultiin orkesterin esittämänä kolme osaa: Närböläisten braa speli, Pirun polska ja Hypyt. Tämän jälkeen kuoro esitti numeron Olkoon kulkumme kirkas kuin päivä Ilmari Hannikaisen laulunäytelmästä Talkootanssit.

Ja päästiinhän sitä lopulta oopperankin pariin: Aulis Sallisen Punaisesta viivasta Riikan aarian Tuiskuaa lunta esitti Silja Aalto. Kuulimme upeaa ja teknisesti moitteetonta laulua, mutta jotenkin tyhjänpuoleiseksi Aallon eläytyminen osaan jäi. Tätä ei voi sanoa Salmisesta, joka lauloi perään samasta oopperasta Balladin Vestmanviikistä. Mari Palo tulkitsi herkästi Kehtolaulun kuolleelle ratsumiehelle, joka on tietenkin peräisin Sallisen Ratsumiehestä. Osuus päättyi Paavon virteen Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista. Sen esittivät kuoro ja kaikki solistit yhdessä.

Pitkän väliajan jälkeen seurasi melkoinen sillisalaatti kevyempää ja viihteellisempää ohjelmistoa. Alkuun kolme oopperanumeroa: Mozartin Ryöstö seraljista -alkusoitto soi vaasalaisten toimesta oikein ponnekkaasti. Salminen lauloi herkutellen Don Basilion La calunnia è un venticello -juoruaarian Rossinin Sevillan parturista. Ja perään kuoro esitti Verdin Trubaduurista numeron Vedi! Le fosche notturne spoglie eli ns. alasinkuoron.

Väliin numero musikaalia: My Fair Ladysta kuultiin Silja Aallon ihanan tyttömäisesti esittämä I could have danced all night. Tätä seurasi todellinen yllätys, kun lavalle asteli ohjelmassa mainitsemattomana solistivieraana itse Esa Pasa. Kuulimme Unto Monosen Satumaan. Tangolla jatkettiin, kun Mari Palo vetäisi aivan uskomattoman hienosti kappaleen Vie meidät rakkauteen (alkup. Leo Leandrosin & Klaus Munron Notre tango d'amour). Ja Esa Pasalta saatiin toinenkin vahva tulkinta, Toivo Kärjen Haave rakkaudesta.


Välinumerona orkesteri soitti Heikki Aaltoilan Täällä Pohjantähden alla -elokuvaan säveltämän Akselin ja Elinan häävalssin. Ja sitten oli Mari Palon vuoro laulaa musikaalinumero: Art is Calling for Me Victor Herbertin The Enchantressista. Nyt oli kyllä niin upea esitys koreografioineen kaikkineen, että täydet pisteet Palolle! Loppulaskuun valmistautuva orkesteri soitti Kullervo Linnan Kultaisen nuoruuden, johon yleisö sai yhtyä laulamaan Cronvallin luvalla. Laulaminen alkoi hyvin hapuillen ja meni enimmäkseen penkin alle.

Viimeisenä ohjelman numerona oli suomeksi laulettu Vilja-laulu Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Aalto ja Palo jakoivat keskenään solistiosuuden ja kuoro oli hyvin mukana. Ylimääräisenä laulettiin porukalla Satumaa uudemman kerran, ja nyt yleisön laulaminen sujui selvästi paremmin. Ehkä vain tarvittiin Salminen lavan reunalle näyttämään tahtia...

Yhteenvetona voisi todeta, että konsertti oli onnistunut ja solistit tasokkaita. Ohjelma tai ainakin numeroiden keskinäinen järjestys oli ehkä hieman erikoinen, mutta en antanut sen häiritä. Orkesteri teki Lehtisen komennossa oikein hyvää työtä, mutta eniten yllätyin kuoron hyvästä vireestä ja laadusta. Tämä lupaa hyvää ajatellen Mannerheim-oopperaa, joka odottaa minua pian...

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Uusi tuotanto Luther-oopperasta


8.6.2017 Kari Tikan ooppera Luther Tapiolan kirkossa Espoossa

Ehdin vielä Saksan-matkalta näkemään Tikan Luther-oopperan viimeisen esityksen Tapiolan kirkossa. Produktio oli osa Urkuyö ja Aaria -festivaalia ja sopi mainiosti reformaation juhlavuoden ohjelmaksi. Kantaesityksensä ooppera sai Helsingissä vuonna 2000 ja sitä on esitetty myös Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Tikan musiikki toimi mainiosti, mutta säveltäjän yhdessä Jussi Tapolan kanssa laatimaa librettoa en arvosta kovin korkealle. Onhan siinä hetkensä, mutta paikoin on niin hämärää ja jopa naiivia tekstiä, että melkein nauratti. Varmaan silti tahatonta komiikkaa? Juulia Tapolan ohjaus oli ihan toimiva ja riittävä, kun ottaa huomioon kirkkotilan rajoitukset. Hyvin suoriutunutta kuoroa ja sen liikkumista käytettiin hyväksi monien kohtauksien elävöittämisessä. Mukana esityksessä oli myös muutama tanssija, joiden koreografian oli suunnitellut Magda Timonen. Visualisoinnista vastasivat ohjaajan lisäksi Anna Kontek ja Suvi Saari.

Orkesterina toiminutta E-ensemblea johti Erkki Lasonpalo. Balansoinnissa olivat esityksen suurimmat ongelmat, mutta näistä ei voine syyttää kapellimestaria. Betonikuutiota muistuttavan kirkkosalin akustiikka vaan on niin vaikea, että aina joku osuus tuntui peittyvän. Solistit - ennen kaikkea tenorit - paahtoivat välillä sellaisella voimalla, että sai pelätä äänten murtumista. Mutta mainiosti Aki Alamikkotervo (Saatana) ja Hannu Jurmu (Lutherin ystävä) hoitivat osuutensa. Elja Puukko teki Lutherin roolista hienovaraisen tyylikkään tulkinnan ja Emriikka Salosen täyteläinen ääni sopi mainiosti Käthen osaan. Alina Koivulan (Ave von Schönfeld) hento sopraano ei meinannut kuulua näissä olosuhteissa, ja sama vaivasi usein Jussi Merikannon (Tulevaisuuden teologi) osuuksia. Kohtauksien välissä pääsimme mukaan veisaamaan viisi Lutherin virttä, ja yllättäen yleisöstä lähti ääntä oikein komeasti.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Taidolla tehty operettiharvinaisuus


6.6.2017 Nico Dostalin operetti Prinzessin Nofretete Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Itävaltalainen Nico Dostal (1895-1981) sävelsi yli 20 operettia, paljon elokuvamusiikkia ynnä muuta. Hänen operettinsa olivat pitkään lähes unohduksissa, mutta nyt viime aikoina muutamia niistä on herätelty Saksassa henkiin. Leipzigiläiset olivat tarttuneet Prinsessa Nefertitiin (saks. Prinzessin Nofretete), joka sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 1936. Teosta ei ole sen jälkeen nähty näyttämöversiona ennen tätä Leipzigin produktiota.

Oper Leipzigin Musikalische Komödie oli todella satsannut teokseen. Jo ovella jaettiin jokaiselle MuKoToursin matkalippukuori, jossa oli Egypti-aiheista materiaalia ja oikeita alennuskuponkeja, mm. kameliratsastukseen (juu, juu - ihan totta!). Myös katsomossa oli teemaan liittyvää lavastusta ja suuret kuvataulut. Frank Schmutzlerin lavastuksessa ja Sven Bindseilin puvustuksessa ei ollut pihistelty, vaan ne olivat ylenpalttiset ja näyttävät. Teoksen musiikinjohto oli Stefan Klingelen osaavissa käsissä.

Operetin oli ohjannut Franziska Severin. Pidin kovasti lopputuloksesta, jossa ei ollut tylsiä tai paikalleenpysähtyneitä hetkiä, mutta ei myöskään sorruttu tyhjänpäiväiseen koheltamiseen tai puskafarssimeininkiin. Tyylikästä ja taidokasta työtä siis, kuoron hyödyntämistä myöten. Dostalin teos on rakennettu mielenkiintoisesti niin, että varsinaisen tarinan (jossa lähinnä puidaan rakkauskiemuroita arkeologisella kaivauksella Egyptissä) kahden näytöksen välissä nähdään erillinen "välinäytelmä". Se sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja ruotii prinsessa Nefertitin rakkauselämää - jolla onkin yllättäviä yhtymäkohtia operetin varsinaiseen kertomukseen. Välinäytelmässä oli upea pitkä tanssikohtaus, jonka koreografian oli suunnitellut Mirko Mahr.

Laulusolistit pysyivät samoina myös välinäytelmässä. Pääparina nähtiin oivallisesti laulanut Lilli Wünscher (Claudia, prinsessa Nefertiti) sekä Radoslaw Rydlewski (Dr. Hjalmar Eklind, Amar). Rydlewskillä oli ajoittaisia ongelmia äänensä kanssa; laulu kuulosti toisinaan hyvin kireältä ja väkinäiseltä, ja pari kertaa ääni murtuikin. Subrettiparina olivat pirteä Nora Lentner (Pollie Miller, Teje) ja koomikon lahjoja omaava Jeffery Krueger (Totty Tottenham, prinssi Thototpe). Milko Milev oli tossukanpuoleinen lordi Callagan ja arvovaltaa uhkuva farao Rhampsinit. Anne-Kathrin Fischer oli erinomainen komentoa pitävänä Quendolin Tottenhamina. Hinrich Horn (Abu Assam, Assamabu) oli vaikuttava ja varma bassobaritoni.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kyllä Barenboim vaan osaa!


5.6.2017 Staatskapelle Berlin, joht. Daniel Barenboim, sol. Denis Kozhukhin, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatskapellen vierailu Philharmonien konserttisalissa alkoi kantaesityksellä, jonka Staatsoper Berlin oli tilannut yhdessä BBC:n kanssa. Kyseessä oli Harrison Birtwistlen Deep Time, joka alkoi mukavan tummilla sävyillä, mutta myöhemmin saatiin sitten vähintäänkin riittävästi puhaltimien ja lyömäsoittimien mekkalaa. Kappaleen päättyessä joku yleisön edustaja huusi kovaan ääneen "Schrecklich!" eli suomeksi vaikkapa "Kamalaa!". Tämä ei tuntunut häiritsevän vuonna 1934 syntynyttä säveltäjää, joka oli saapunut paikalle ja sai kuitenkin yleisön enemmistöltä ihan asialliset aplodit.

Toisena numerona kuultiin Rahmaninovin Pianokonsertto nro 1 fis-molli. Solistina piti olla Lang Lang (siksi minäkin lippuni ostin), mutta hänen vasemman kätensä tulehdus pakotti miehen perumaan kaikki keikat kesäkuun loppuun saakka. Harmin paikka, mutta tietysti lääkärin määräystä on syytä noudattaa. Tuuraajaksi saatiin nuorehko (s. 1986) venäläinen Denis Kozhukhin, joka ponnahti pinnalle voitettuaan Brysselissä Kuningatar Elisabeth -kilpailun vuonna 2010. Saimme konsertosta niin järisyttävän esityksen, että ei siinä kyllä ehtinyt Lang Langin perään haikailla. Solistin lisäksi täytyi ihailla Barenboimin herkkyyttä ja musiikillista vaistoa. Kozhukhin palkitsi suosionosoitukset peräti kahdella ylimääräisellä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa ranskalaista musiikkia. Debussyn Trois Nocturnes toimi kuin unelma Barenboimin johdolla ja upposi jopa tällaiseen impressionismin vierastajaan kuin allekirjoittanut on. Kolmannessa osassa Staatsoperin kuoron naiset lauloivat seireeneinä. Heidät oli ripoteltu hauskasti koko lavan alalle soittajien rinnalle. Päätösnumerona oli Ravelin Boléro. Vieläkin hämmästelen, miten vanha maestro sai tästä aika tylsästä ja ainakin loppuunkalutusta kappaleesta aikaan niin vetävän esityksen. Olipa upeaa! Humoristinen Barenboim istui kappaleen loppupuolen ajan soittajien joukossa ja vain nautiskeli, kun orkesterikone jyskytti eteenpäin ilman johtajaa.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Liediä lehmusten tuoksussa


5.6.2017 Ensemble Monbijou Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Berliinin Staatsoperin iltapäivän liedresitaalissa esiintyi Ensemble Monbijou, jonka kokoonpanoon kuuluivat mezzosopraano Katharina Kammerloher, viulisti Tobias Sturm, alttoviulisti Holger Espig, sellisti Margarethe Niebuhr, kontrabasisti Kaspar Loyal sekä pianisti Dana Sturm. Numeroiden välissä Staatsoperin intendentti Jürgen Flimm luki tekstiotteita eri kirjailijoilta.

Ohjelmassa oli pelkästään Mahlerin musiikkia ja se alkoi viidellä laululla Des Knaben Wunderhornista. Nämä esitettiin ihan perinteisesti laulu-piano-duona. Perään kuultiin Lieder eines fahrenden Gesellen -sarja, jonka Gerhard Präsent oli sovittanut pianokvintetille. Alkuun Vaeltavan kisällin laulut kuulostivat vähän oudoilta, kun on tottunut näitäkin kuulemaan pianon kanssa, mutta loppujen lopuksi sovitus ei ollut hullumpi. Väliajan jälkeen kuultiin Pianokvartetto a-molli ja ohjelman päättäneet viisi liediä Friedrich Rückertin runoihin. Myös Rückert-laulut oli Gerhard Präsent sovittanut pianokvintetille, ja näihin pieni yhtye tuntui sopivan heti kättelyssä.

Pehmeä-ääninen Kammerloher tulkitsi liedinsä erinomaisesti, niiden tunnelmia ja merkityksiä ilmentäen. Myös muusikot osasivat hommansa ja etenkin kvartetossa heidän kamarimuusikkovaihteensa pääsi hyvin esille. Dana Sturm oli oivallinen liedpianisti konsertin avausnumerossa.

Veni, Creator Spiritus


5.6.2017 Michael Schöch, urut Konzerthaus Berlinissä

Berliinin Konzerthausin urkumatineassa esiintyi itävaltalainen Michael Schöch (s. 1985), joka on vuodesta 2015 lähtien vaikuttanut urkumusiikin professorina Innsbruckissa. Eiliseen helluntaihin viittaava ohjelma alkoi J. S. Bachin musiikilla. Toccata ja fuuga F-duurissa BWV 540 Schöch otti lennokkaan alun ja sai esitellä taidokasta jalkiotyöskentelyään. Trio super "Herr Jesu Christ, dich zu uns wend" BWV 655 sai vilkkaan ja iloiselta kuulostavan tulkinnan.

Minulle vieras oli seuraava kappale, nimittäin Franz Schmidtin (1874-1939) Toccata C-duuri. Tästä siirryttiin ranskalaiseen urkumusiikkiin; ensin kuultiin Olivier Messiaenin Helluntaimessusta eli Messe de la Pentecôtesta osa Offertoire (Les choses visibles et invisibles). Toisena saman säveltäjän Livre d'Orguesta kappale Les yeux dans les roues. Rauhallista, mietiskelevää musiikkia - kuten Messiaenilla niin usein.

Ohjelman päätti Maurice Duruflén opus 4 eli Prélude, Adagio et Choral varié sur le Veni Creator. Kiinnostava kappale, jossa Schöchin rekisteröinnit onnistuivat mielestäni täydellisesti. Erityisesti lopun muunnelmat tutusta keskiaikaisesta helluntaihymnistä kuulostivat mahtavilta. Hieno konsertti kerta kaikkiaan! Saimme vielä ylimääräisenä J. S. Bachin pikkukappaleen, jota en tunnistanut.

Huikea ohjaus Faustin tuomiossa


4.6.2017 Hector Berliozin ooppera La damnation de Faust Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Toinen ilta peräkkäin Berliinissä kapellimestari Simon Rattlen johdolla; nyt ohjelmassa Staatsoperissa Berliozin Faustin tuomio, jonka olen nähnyt aiemmin vain kerran. Produktio on yhteistuotanto English National Operan, Palermon Teatro Massimon ja Antwerpenin De Vlaamse Operan kanssa. Odotin esitystä hienoisella jännityksellä, sillä ohjaajana on Monty Python- ja elokuvamies Terry Gilliam, jolta voi odottaa melkein mitä tahansa. Gilliam yllättikin perinpohjaisesti ja lopputulos oli parhaita pitkään aikaan näkemiäni oopperaohjauksia!

Tapahtumat oli sijoitettu saksalaisen taiteen ja Saksan historian 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon kehyksiin. Sotavoittoistahan tuo historia on, mutta mukaan pääsi myös esimerkiksi kansallisromanttista taidetta ja Berliinin olympialaiset. Natsi-Saksan aika oli esillä hyvin keskeisesti kristalliöineen ja juutalaisten tuhoamisine kaikkineen. Natsien kauheudet eivät olleet vaan päälleliimattua shokeeraavaa kuvastoa, vaan ohjaaja oli nivonut tapahtumat aivan käsittämättömän taidokkaasti osaksi oopperan kertomusta. Häkellyttävän hienoa ja tehokasta! Mukana oli myös kepeämpiä, huvittaviakin kohtauksia, joissa esimerkiksi mahtimiehet jakoivat Eurooppaa tai natsit seurasivat Wagner-oopperan esitystä. Ohjauksen täydensi Hildegard Bechtlerin upea lavastus sekä Katrina Lindsayn puvustus. Peter Mumford vastasi tehokkaasta valaistuksesta ja Finn Ross videoprojisoinneista.

Mahtava ohjaus ja lavallepano ansaitsevat myös musiikillisesti kiitettävän esityksen, ja nyt sellainen saatiin. Sir Simonin johtama esitys oli selkeä ja tasapainoinen, eikä heikkoja lenkkejä ollut. Kuoro teki erinomaista työtä, kuten myös kaikki solistit. Margueritena oli Magdalena Kožená ja Faustina tavattoman kauniisti laulanut Charles Castronovo. Méphistophélèsin roolin tehnyt Florian Boesch teki oivallisen näyttelijäntyön ja pääsi herkuttelemaan hahmonsa peitellyllä pirullisuudella. Pienen Branderin osan lauloi Jan Martiník ja ääni taivaasta oli Miho Kinoshita.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Hieno ilta Berliinin filharmonikkojen kanssa


3.6.2017 Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle, sol. Imogen Cooper, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Filharmonikkojen konsertti alkoi Thomas Adèsin Powder Her Face -oopperasta kootulla orkesterisarjalla. Tarkemmin sanottuna kyse oli suiten uudistetusta versiosta, joka sai nyt kantesityksensä. Ja kylläpä oli miellyttävä paketti, jossa oli mukana tanssillisia osia mm. tangon ja valssin tahdissa. Toisena numerona kuultiin Mozartin Pianokonsertto nro 25 C-duuri. Imogen Cooper teki niin herkän ja kuulaan tulkinnan, että oikeastaan liikutuin sitä kuunnellessani. Tämä kappale toi esille myös Philharmonien konserttisalin loistavan akustiikan. Pianon ääni säkenöi ja ympäröi meidät katsomossa niin intensiivisesti, että ei Helsingin Musiikkitalon salissa vaan ole koskaan tällaista kokemusta syntynyt.

Väliajan jälkeen siirryttiin Stravinskyn musiikin pariin. Ensin pieni Chant funèbre -kappale, jonka Igor sävelsi opettajansa Nikolai Rimski-Korsakovin muistoksi 26-vuotiaana. Kadoksissa ollut teos löydettiin uudelleen vasta vuonna 2015 ja se sai nyt ensiesityksensä Saksassa. Koskettavaa musiikkia, joka huokui kaipausta. Päätösnumero Le Sacre du printemps vei puolestaan aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olen kuullut mielipuolisesta Kevätuhrista melkoisen mielipuolisia tulkintoja, joille tämä Sir Simonin tasapainoiseksi luonnehdittava näkemys ei pärjännyt lainkaan - ja hyvä niin. Menoa ja meininkiä oli siis "vain" kohtalaisesti, mutta volyymin kanssa berliiniläiset eivät säästelleet. Huh huh!

Raakaa merimieselämää


2.6.2017 Benjamin Brittenin ooppera Billy Budd Deutsche Oper Berlinissä

Monissa Brittenin oopperoissa käsitellään päähenkilön erilaisuutta tai ulkopuolisuutta ja jonkinasteista konfliktia ympäristönsä kanssa. Niin myös Billy Buddissa, jota voi pitää eräänlaisena veljesteoksena kuusi vuotta aiemmin kantaesitetyn Peter Grimesin kanssa. Oopperan libretto perustuu Herman Melvillen romaaniin.

Deutsche Oper Berlinin produktio on yhteistuotanto English National Operan ja Moskovan Bolšoi-teatterin kanssa. Se sai berliiniläisen ensi-iltansa vuonna 2014 ja on nyt lämmitetty lavalle uudemman kerran. Kyseessä on Brittenin muokkaama lopullinen versio vuodelta 1960, jossa näytöksiä on vain kaksi (ynnä prologi ja epilogi).

Esitys oli hyvin tehokas, kiitos David Aldenin kirkkaan näkemyksen ja pätevän ohjauksen. Kolme tuntia hujahti ihan huomaamatta, sillä kerronta piti otteessaan niin tiukasti. Paul Steinberg vastasi massiivisesta lavastuksesta, Constance Hoffman puvustuksesta ja Andy Cutbush valaistuksesta. Kapellimestarina toimi Moritz Gnann, jolle täytyy antaa hyvä arvosana intensiteetin ylläpidosta.

Richard Croft oli oivallinen kapteeni Vere. Hänen lyyrinen tenorinsa soi kauniina ja herkkänä. Croftin muodonmuutos epilogin vanhaksi, tunnontuskiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi oli loistava. John Chest (sama mies, joka lauloi eilen Dresdenissä näkemässäni The Great Gatsbyssä) oli erinomainen Billy Budd, jonka motiivit jäivät kutkuttavasti roikkumaan ilmaan ja katsojan pohdittaviksi. Gidon Saks oli pahuutta uhkuva Mr. Claggart, jonka englanti olisi kyllä kaivannut preppausta. Seth Carico, Derek Welton ja Andrew Harris tekivät hyvät suoritukset muina upseereina. Pienempien roolien esittäjistä täytyy nostaa esiin Andrew Dickinson, joka oli oikein pätevä noviisin osassaan sekä Lenus Carlson, jonka vanha merimies Dansker oli suorastaan liikuttava.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Vanha suola janottaa


1.6.2017 John Harbisonin ooppera The Great Gatsby Semperoper Dresdenissä

Yhdysvaltalaisen John Harbisonin (s. 1938) ooppera The Great Gatsby sai kantaesityksensä New Yorkissa vuonna 1999. Euroopan ensiesitys oli Dresdenissä vuonna 2015, ja nyt teos palasi Semperoperin lavalle. Oopperan libretto on säveltäjän itsensä käsialaa ja se perustuu tietenkin F. Scott Fitzgeraldin tunnettuun romaaniin.

The Great Gatsbyn musiikki oli veikeä yhdistelmä modernia taidemusiikkia sekä jazzia ja swingiä. Ohjaaja Keith Warner oli luonut moniulotteisen ja realistisen kuvan dekadentista seurapiirielämästä, jossa julkisivuja pidetään yllä, vaikka kaikilla on salaisuutensa. Rakkauskiemuroista tässäkin oli lopulta kyse, eikä niihin saatu selvyyttä ilman muutamaa ruumista. Kekseliäs lavastus oli jo edesmenneen Johan Engelsin suunnittelema.

Esityksen kapellimestarina toimi Wayne Marshall, joka esiintyi urkurina Lahden Kansainvälisellä Urkuviikolla joitakin vuosia sitten. Olen törmännyt muuallakin hänen nimeensä urkurina, enkä edes tiennyt että hän tekee "rinnakkaisuraa" myös kapellimestarina. Hienosti tuntui tämäkin häneltä hoituvan lukuun ottamatta paria joukkokohtausta, joissa orkesterin ja kuoron tahtiviivat olivat vähän eri kohdissa...

Solistit olivat laulajina tasokkaita, mutta aivan kaikkien näyttelijäntaidot eivät olleet parasta A-luokkaa. Päätehtävissä olivat Elena Gorshunova (Daisy Buchanan), Raymond Very (edellisen mies Tom), Peter Lodahl (Jay Gatsby), John Chest (Nick Carraway) ja Christina Bock (Jordan Baker). Gorshunovan diktiossa olisi aika lailla parantamista, sillä tekstistä ei saanut mitään tolkkua - hän olisi aivan hyvin voinut laulaa englannin sijaan millä muulla kielellä tahansa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kateutta, valtapeliä - ja tietenkin onnellinen loppu


31.5.2017 Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera Tsaari Saltanin tarina Staatsoperette Dresdenissä

Dresdenin Staatsoperette on edellisen käyntini jälkeen muuttanut lähemmäksi keskustaa, ratavarren entiseen teollisuuskompleksiin nimeltä Kraftwerk Mitte. Uudenkarhea sali oli tyylikäs, ja kaikin puolin (myös akustisesti) aiempaa teatteria parempi. Onnea uuteen kotiin!

Hermoni olivat esityksen alkaessa melkoisen kireällä, sillä matkustaminen Dresdeniin ei mennyt ihan putkeen. Lentoni Berliiniin lähti yli tunnin myöhässä, mistä johtuen myöhästyin suunnitellusta suorasta junayhteydestä Dresdeniin - tosin vain viidellä minuutilla! Olin jo ehtinyt tsekkaamaan netistä korvaavan junayhteyden, mutta aseman virkailijan mukaan sellaista ei ole olemassa. Seuraava mahdollinen yhteys olisi kuulemma noin kahden tunnin kuluttua. Pienen väännön jälkeen hän suostui armollisesti tarkistamaan asian koneeltaan - ja hupsis, olihan siellä ko. yhteys, jonka lähtöön oli tässä vaiheessa enää kuusi minuuttia. Ehdin kuin ehdinkin laiturille ajoissa, mutta jouduin nyt matkaamaan hitailla paikallisjunilla yli tunnin pidempään ja vielä maksamaan tästä ilosta noin 40 € ylimääräistä.

Jos jaksoit lukea vuodatustani tänne saakka, et ehkä ihmettele miksi hermoni olivat kireällä. Oopperaan ehtiminen meni hyvin täpärälle, mutta kun istuin paikalleni ja esitys alkoi, niin kaikki nuo vastoinkäymiset unohtuivat. Saatoin vain nauttia oopperasta, vaikka teoksen alkupuolella musiikki oli hienoinen pettymys. Olin odottanut säkenöivää soitinnusta ja mehevää orkestraatiota, mutta kyllä näitäkin saatiin myöhemmin oopperan aikana.

Rimski-Korsakov sävelsi 15 oopperaa, joista useita ei tunneta eikä esitetä ex-Neuvostoliiton ulkopuolella lainkaan. Kansallisoopperassa on esitetty vain Tsaarin morsian - ja sekin vuonna 1927! Rimski-Korsakov on ilman muuta yksi niistä oopperasäveltäjistä, joiden tuotantoa olisi syytä tuoda Suomessakin esille. Tsaari Saltanin tarina perustuu Puškinin runoon ja sai kantaesityksensä Moskovassa vuonna 1900.

Dresdenissä ooppera laulettiin ikävästi saksaksi. Arne Bögen ohjaus oli kepeän humoristinen ja hyödynsi nukkeja sekä tanssijoita mm. välisoittojen aikana. Esimerkiksi Kimalaisen lento oli kuvitettu aivan herkullisesti. Tiuhaan vaihtuneesta lavastuksesta ja mielikuvituksellisista puvuista vastasi Hendrik Scheel.

Illan kapellimestarina oli Andreas Schüller, joka ei tehnyt ihmeempää säväytystä suuntaan tai toiseen. Tärkeimmissä tehtävissä oli ihan hyvät solistit: Tilmann Rönnebeck (tsaari), Paula Rummel, Leandra Johne ja Jeannette Oswald (siskokset), Gala El Hadidi (Babarikha), Markus Francke (tsarevitš), Akiho Tsujii (tsarevna) ja Ingeborg Schöpf (tsaaritar).

tiistai 30. toukokuuta 2017

Vivaldin pyhä sotaoratorio


30.5.2017 Antonio Vivaldin oratorio Juditha triumphans Saksalaisessa kirkossa Helsingissä

Vivaldin tiedetään säveltäneen ainakin neljä oratoriota, mutta niistä on meidän päiviimme säilynyt vain yksi - ja siitäkin on alkusoitto kateissa. Juditha triumphans devicta Holofernis barbarie vuodelta 1716 sai Helsingin Saksalaisessa kirkossa komean esityksen Kajsa Dahlbäckin jatkotutkintokonserttina. Esiintymässä olivat Suomalainen barokkiorkesteri ja Akademiska Damkören Lyran, jälkimmäinen Jutta Seppisen johdolla. Oratorio alkoi vaikuttavasti kuoron sisäänmarssilla ja ensimmäisellä sotaisalla numerolla.

Oratorion latinankielinen libretto perustuu Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvaan Juditin kirjaan. Vivaldin musiikki kuvitti hienosti kertomuksen hurjia tapahtumia ja esitys sopi erinomaisesti pienen kirkkosalin intiimiin tilaan. Mukana oli vähän dramatisointia (esimerkiksi oivallinen kuoron juhlimiskohtaus ja Holoferneen päihtyminen), kuoron liikkumista ja solistien pukuja, jotka toivat esitykseen lisämaustetta. Solistitehtävissä oli ainoastaan naisia: sopraano Kajsa Dahlbäck (Vagaus) sekä mezzot Katariina Heikkilä (Holofernes), Essi Luttinen (Juditha) ja Ylva Gruen (Abra ja Ozias). Komeasti kimmeltelivät heidän äänensä ja koloratuurikuvionsa kirkon hyvässä akustiikassa. Kaikilta solisteilta kuultiin erinomaisia numeroita. Gruen teki teknisesti varman suorituksen, mutta tulkinnallisesti hän ei aivan yltänyt kokeneempien solistien tasolle.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Avantin ja Mattilan kevään lumousta


27.5.2017 Avanti! Kamariorkesteri, joht. Olari Elts, sol. Karita Mattila, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Kamariorkesteri Avantin konsertissa musisoitiin teemalla Kevään lumous. Ohjelmisto oli avantimaiseen tapaan hyvin mielenkiintoinen keitos, joka alkoi John Cagen teoksella 4'33". Tämä pelkästä hiljaisuudesta muodostuva kappale näytti hämmentävän kovasti osaa yleisöstä. Saattoihan sen aikana pohtia, onko kyse säveltäjän vinkeästä huumorista, vakavasta taidekäsityksen kritiikistä vai jostain aivan muusta... Toisena numerona kuultiin kantaesityksenä Lauri Kilpiön teos Sinfoninen kuva. Pidin kovasti tästä kappaleesta, jossa säveltäjä kertoo pohtivansa, miten "sointilähtöinen nykymusiikki ja sinfoniset kvaliteetit ovat sovitettavissa yhteen". Hyvinhän ne olivat, kokonaisuus toimi erinomaisesti!

Ja sitten lavalle saapui kaikkien odottama, säteilevä Karita Mattila. Hän aloitti kolmella Henri Duparcin laululla (L'invitation au voyage, Chanson triste ja Phidylé). Kyllä oli samettia korville! Väliajan jälkeen kuultiin toiset kolme laulua, nimittäin Sibeliuksen På verandan vid havet, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Våren flyktar hastigt. Kaikissa lauluissa tavoitettiin tekstin sisältö, merkitykset ja sävyt niin täydelleen kuin vain Mattila osaa. Nautinollista! Aika ajoin kuulee joidenkin haikailevan nuoren Mattilan tyttömäisen raikkauden ja kirkkaiden ylä-äänien perään, mutta minua nykyinen, kypsä ja kokenut nainen puhuttelee taiteilijana paljon enemmän. Voi mitä draaman tajua ja tunnetilojen ilmentämiskykyä!

Konsertin päätti Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään "Kevät". Elts johti aika mahtipontisen, mutta eläväisen tulkinnan. Meininkiä ja vauhtia riitti kohtalaisesti myös toiseen osaan.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Rakastuin Ainoon


26.5.2017 Erkki Melartinin ooppera Aino Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera tarjoili Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistona yhden(!) konserttiesityksen Erkki Melartinin oopperasta Aino. Vuonna 1909 valmistunutta oopperaa on esitetty viimeksi Helsingissä välirauhan aikana vuonna 1941. Joten oli jo aikakin tuoda tämä teos esille!

Olen aiemminkin marmattanut siitä, miten vähän Suomessa arvostetaan ja esitetään ennen 1970-lukua sävellettyjä kotimaisia oopperoita. Monissa Euroopan maissa pidetään kantarepertoaarin ulkopuolisia "omia" oopperoita sitkeästi ohjelmistossa, vaikka ne eivät taiteellisesti olisikaan mitään suuria merkkiteoksia. Pidetäänkö siis muualla omaa kulttuuria suuremmassa arvossa? Meilläkin olisi kymmenkunta 1900-luvun säveltäjää, joiden teoksia juuri Kansallisoopperan olisi syytä pitää esillä - vaikka yksikin teos vuodessa. Jos ja kun raha ratkaisee, niin itse olisin tyytyväinen edes konserttiversioihin.

Milloin esimerkiksi Oskar Merikannon oopperoita on esitetty viimeksi Kansallisoopperassa? Aivan - 1930-luvulla. Tauno Pylkkäseltä on sentään kuultu yksi konserttiesitys viimeisten 30 vuoden aikana, mutta hänellä olisi useita kiinnostavia teoksia. Poissaolollaan loistavat esimerkiksi Selim Palmgrenin Daniel Hjort sekä Armas Launiksen, Väinö Raition ja monien muiden oopperat. Raitiota ollaan onneksi saamassa vierailuesityksenä syksyllä - kiitokset siitä jo ennakkoon! Mutta pahoin pelkään, että tämän itsenäisyyden juhlavuoden jälkeen oma oopperahistoriamme unohdetaan jälleen tylysti.

No, riittäköön tämä valitusosastoksi ja siirrytään kehuihin: Ainon esitys oli aivan mahtava kokemus. Melartinin myöhäisromanttiseen tyyliin hehkuvassa, impressionistisia sävyjä sisältävässä sävelkielessä oli jotain tavattoman vetoavaa. Wagnerin vaikutus on selvä johtoaiheineen kaikkineen. Teoksen orkestraatio on hienoa ammattityötä ja orkesteri suorastaan loisti nuoren Klaus Mäkelän johdolla. Kyseessä oli Mäkelän debyytti Kansallisoopperassa. Jalmari Finnen libretollakin on ansionsa, ja erinomainen solistikaarti teki tekstille oikeutta. Ainona lauloi intensiivisesti Helena Juntunen ja Väinönä väkevästi Juha Kotilainen. Muissa solistitehtävissä olivat Jyrki Anttila (Jouko), Anna-Kristiina Kaappola (Ainikki) ja Jeni Packalen (Taina). Kuorokin oli tänään erinomaisessa vedossa ja kruunasi esityksen täsmällisellä ja luonteikkaalla laulullaan. Lisää tällaista, kiitos!

torstai 25. toukokuuta 2017

Kirkko-ooppera ei kolahtanut


25.5.2017 Matti Heinisen ooppera Rakkauden ateria Kouvolan keskuskirkossa

Luterilaisen Kulttuurin Säätiö päätti juhlistaa reformaation merkkivuotta uudella kotimaisella kirkko-oopperalla, mikä on tietysti kannatettava ajatus. Teos tilattiin nuorelta säveltäjältä, Matti Heiniseltä, mitä voi pitää ennakkoluulottomana ratkaisuna. Ooppera sai kantaesityksensä Kuopiossa jo 10.4. ja sitä esitetään tällä erää vain muutamalla paikkakunnalla. Tuotannosta on vastannut Suomalainen Kamariooppera ja produktion taiteellisena johtajana toimi Jorma Hynninen. Libreton laati Raamatun tekstin pohjalta Veera Airas, joka on myös ohjannut teoksen.

Minuun ooppera ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Heinisen sävelkieli ei puhutellut ihmeemmin, ohjaus oli melkoisen mitäänsanomaton ja suurin osa laulajistakin tasoltaan vaatimattomia. Tämä selittyy sillä, että lähes kaikki opetuslapset olivat Sibelius-Akatemian Kuopion osaston opiskelijoita ja mukana oli joku Kuopion konservatoriostakin. Evankelista Johanneksen roolin tehnyt Jorma Hynninen jätti oopperalavat jo vuonna 2013, mutta pääsi vielä laulamaankin tässä pienehkössä tehtävässä. Esityksen kiistaton tähti oli Jeesuksen osassa ollut Kristian Lindroos. Hänen väkevää baritoniaan kelpasi kuunnella, mutta roolin esittäminen jäi kovin ohueksi. Simon Pietarina esiintynyt Ossi Jauhiainen teki myös kohtuullisen hyvän suorituksen.

Oopperan johti Heikki Liimola. Musiikista vastasi pääasiassa Jan Lehtola urkujen ääressä, lisäksi paikoin oli mukana lyömäsoittimia ja käsikelloja. Yleisökin pääsi osallistumaan, sillä teokseen sisältyi kaksi yhdessä laulettavaa virttä sekä Isä Meidän -rukous.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Nuoria solisteja ja satuoopperaa Kuusankoskella


24.5.2017 Kymi Sinfonietta, joht. Esa Heikkilä Kuusankoskitalossa Kouvolassa

Konsertin alkupuoliskolla Kymi Sinfoniettan solisteina esiintyi kuusi musiikin opiskelijaa, joiden ikähaitari oli 12-19 vuotta. Avaukseksi baritoni Okko Lakka esitti aarian Ein Mädchen oder Weibchen Mozartin Taikahuilusta. Tätä seurasi kaksi sellonumeroa: Inka-Liisa Piispa ja Faurén Elegia sellolle ja orkesterille sekä Joel Nachtigall ja 1. osa Elgarin Sellokonsertosta e-molli.

Neljäntenä numerona sopraano Lotta Pylkäs esitti kupletin Ich lade gern mir Gäste ein Johann Strauss nuoremman Lepakosta. Nuorten solistien osuuden päättivät viulisti Neea-Noora Piispa 1. osalla Mozartin Viulukonsertosta nro 3 G-duuri sekä sellisti Maria Urpalainen, joka esitti David Popperin Unkarilaisen rapsodian.

Kokonaisuus oli varsin tasokas, vaikka solisteista vanhimmat erottuivat tietysti nuoremmistaan sekä teknisesti että tulkinnallisesti. Parhaiten mieleen jäivät Okko Lakan eläytyvä ja laulullisesti jäntevä Papageno-tulkinta sekä sellistit Joel Nachtigall ja Maria Urpalainen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Jaakko Kuusiston satuooppera Prinsessa ja villijoutsenet, jonka libretto perustuu H. C. Andersenin satuun. Teos on Kuusiston ensimmäinen ooppera vuodelta 2002. Orkesteria oli vahvistettu Kotkan seudun musiikkiopiston ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston soittajilla, ja näistä oppilaitoksista oli koottu myös kuoro. Esa Heikkilä teki johtajana jämptiä ammattityötä.

Ooppera jouduttiin esittämään noin puolikkaalla lavalla, sillä orkesteri täytti toisen puolen. Tilan rajoitteet huomioiden Piia Kleimolan ohjaus oli oikein näppärä. Lavastus oli hyvin vähäistä ja sen oikeastaan korvasivat taustaseinälle heijastetut kuvat ja videot, jotka kuvittivat kohtaukset. Puvustuksen oli suunnitellut Seija Kiuru.

Solisteina esiintyivät Emilia Vesalainen-Pellas (Eliisa), Leena Arffman (kuningatar eli äitipuoli), Helena Berg (eukko/haltija), Kai Huopainen (kuningas), Peter Nordman (nuori kuningas) ja Juha Pikkarainen (piispa). Joukossa oli useita minulle tuntemattomia kymenlaaksolaisia kykyjä, jotka ovat esiintyneet myös ammattilavoilla. Prinssien osissa olivat Irene Sipari-Vilhunen, Hannele Vaniala, Niina Villanen ja Varpu Eronen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Meriseikkailu oopperamaailmassa


21.5.2017 Howard Moodyn ooppera Sindbad - A Journey Through Living Flames Cité de la musique-Philharmonie de Parisissa

Cité de la musique-Philharmonie de Parisin "vanhan rakennuksen" eli nykyisin Philharmonie 2:n konserttisalissa esitettiin englantilaisen Howard Moodyn ooppera Sindbad. Se kantaesitettiin joitakin vuosia sitten Brysselin La Monnaiessa, ja säveltäjä sovitti teoksen uudelleen tätä Orchestre de Parisin tuotantoa varten.

Amélie Pariasin ohjaus nojasi suuren lapsikuoron hyödyntämiseen ja liikutteluun sekä lavalla että salin muissa osissa. Solistitehtävissä olleet sopraano Laura Holm ja baritoni Mathieu Gardon olivat kaikin puolin toimiva ja laulullisesti tasapainoinen pari. Moodyn helposti lähestyttävää musiikkia soitti pieni, kaiketi 13-henkinen orkesteri, jota johti jämptisti viittoen Lionel Sow.