sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Urkumusiikin "paha poika" kävi Helsingissä


23.4.2017 Cameron Carpenter, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Yhdysvaltalaista Cameron Carpenteria (s. 1981) on usein tituleerattu urkumusiikin supertähdeksi. Jo nuorena laajaan tietoisuuteen noussut urkuri on kohahduttanut villeillä tempuillaan ja esityksillään sekä usein epäortodoksisilla rekisteröinneillään ja sovituksillaan. Hän on tietoisesti rikkonut esityskäytäntöjen ja perinteiden sääntöjä tai rajoja, mikä on tietysti saanut puristit näkemään punaista. Mutta olipa miehen persoonasta ja taiteesta mitä mieltä tahansa, niin hän on saanut urkumusiikille valtavasti uusia ystäviä ja kuulijoita.

Nykyisin Carpenter kiertää maailmaa enimmäkseen itse suunnittelemansa International Touring Organin (ITO) kanssa. Ja hyvä onkin, sillä Musiikkitalomme konserttisalista urut puuttuvat edelleen. (Mikä - sivumennen sanoen - on kansallinen häpeäpilkku. Miksi esim. Organum-seura ei ole organisoinut kampanjaa, jonka tuotolla soittopeli saataisiin hankittua? Onnistuttiinhan Lahden Sibelius-taloonkin hankkimaan urut lahjoitus- ja keräysvaroin.) Itse en pääsääntöisesti ole elektronisten urkujen ystävä, mutta melkoisen jännäksi apparaatiksi puoli lavaa täyttänyt Carpenterin masiina osoittautui.

Konsertti käynnistyi alkusoitolla Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista. Se oli selvästi tarkoitettu luulot pois ottavaksi avausnumeroksi, ja toimi sellaisena hyvin. Minuun esitys ei kuitenkaan kolahtanut. Sovitus oli ylenpalttisen täyteen ahdettu; eri äänikertoja ja efektejä oli käytössä samanaikaisesti aivan liikaa. Myös seuraava kappale, J. S. Bachin Contrapunctus 9, oli raskasta kuunneltavaa, sillä soitto puuroutui monissa kohdissa.

Väliin saatiin Astor Piazzollan kepeä tango Oblivion, jonka Carpenter toteutti kivasti bandoneón-sointeineen. Ja sitten palattiin Bachin pariin: Preludi ja fuuga h-molli BWV 544 soi kauniina ja rauhallisena tulkintana. Nyt Carpenter malttoi olla säätämättä liikaa... Ensimmäisen puoliskon päätti Louis Viernen Carillon de Westminster, johon digitaaliuruista löytyi hienot Big Benin kellonlyönnit.

Paussin jälkeen Carpenter saapui lavalle mikrofonin kanssa ja luetteli konsertin kappaleet. Hänelle oli selvinnyt väliajalla, ettei yleisö ollut saanutkaan präntättyä ohjelmaa. Tämä oli kiva paikkaus, mutta vielä kun urkurimme oppisi lausumaan Bachin nimen oikein! Soittoa jatkettiin Skrjabinin Pianosonaatilla nro. 4 ja perään J. S. Bachin koraalialkusoitolla O Mensch, bewein' dein' Sünde groß BWV 622.

Seuraavaksi oli vuorossa kolme improvisaatiota, joissa Carpenter pääsi esittelemään ihmeurkujensa ominaisuuksia ja valikoimaa koko rahan edestä. Kolmas kappale oli aivan hulvaton huumoripläjäys. Tästä palattiin vakavampiin tunnelmiin Bachin kanssa. Suosikkeihini kuuluva Passacaglia ja fuuga c-molli BWV 582 soi upeasti, tarkasti ja lämpimästi, joskin paikoin turhankin ripeästi.

Vähälukuinen yleisö oli selvästi hullaantunut Cameron Carpenterin lumoavaan esiintymiseen ja virtuoottiseen soittoon. Hän todella näytti joissakin kappaleissa mallia jalkiotyöskentelyyn! Saimme peräti kolme ylimääräistä, ehkä mahtavista suosionosoituksista johtuen. Huikea oli konsertti, vaikka en kaikkiin sovituksiin ja esityksiin ihastunutkaan. Mutta sehän juuri on Carpenterin tavaramerkki!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Foscarien tragedia


22.4.2017 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera I due Foscari Teatro alla Scalasta Milanosta

Valkokankaalla nähty Verdin I due Foscari -ooppera oli tallennettu Milanon La Scalassa helmikuun 2016 lopulla. Olen nähnyt teoksen vain kerran (Hampurissa 2013), joten pakko oli mennä esitys katsomaan.

Lord Byronin näytelmään The Two Foscari perustuva ooppera sijoittuu 1400-luvun puolivälin Venetsiaan. Doge Francesco Foscarin (Plácido Domingo) poika Jacopo (Francesco Meli) tuomitaan murhasta ja maanpetoksesta. Pojan vaimo Lucrezia Contarini (Anna Pirozzi) on vakuuttunut miehensä syyttömyydestä, mutta doge ei pysty suojelemaan perhettään Loredanon (Andrea Concetti) ja muiden juonittelua vastaan. Tragedia päättyy manpakoon tuomitun pojan kuolemaan, vallan riistämiseen murtuneelta dogelta ja lopulta hänenkin kuolemaansa. Ei siis onnellista loppua tässä teoksessa (paitsi Loredanon mielestä)!

La Scalan produktio oli ohjausta ja lavastusta (molemmat Alvis Hermanisin käsialaa) myöten hyvin perinteinen. Ehkä tällaisessa tarinassa mikään modernisointi ei oikein toimisikaan... Kristīne Jurjānen upeat puvut loivat hienon epookkinäytelmän tunnelman. Lavastuksena oli lähinnä näkymiä Venetsiasta ja yksinkertaisia interiöörejä.

Orkesteri teki Michele Mariottin johdolla aivan erinomaista työtä. Ja syytä olikin, sillä loistavalle solistikaartille ei mikään muu olisi tehnyt oikeutta. Domingo teki voimallisen roolityön ristipaineessa elävänä dogena. Ääni toimi erinomaisesti, vaikka alarekisteriin olisinkin kaivannut oikeaa baritonaalista sointia. Mutta hienoa näyttelemistä nähtiin vanhalta mestarilta! Meli oli minulle uusi tuttavuus, mutta kaunisääninen tenori lunasti heti paikkansa. Ja Pirozzi kruunasi kolmikon menestyksen auktoriteettia uhkuvana vaimona. Muissa tehtävissä olivat mm. Edoardo Milletti (Barbarigo) ja Chiara Isotton (Pisana).

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Saariahon uusin kiehtoi


15.4.2017 Kaija Saariahon ooppera Only the Sound Remains Kansallisoopperassa Helsingissä

Kaija Saariahon neljäs ooppera, Only the Sound Remains, kantaesitettiin viime vuonna Amsterdamissa. Tämä usean oopperatalon yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa pari päivää sitten. Teos muodostuu kahdesta väliajan erottamasta pienoisoopperasta, joiden nimet ovat Always Strong ja Feather Mantle. Niiden libretot perustuvat japanilaisten nō-näytelmien englanninkielisiin käännöksiin.

Saariahon musiikki oli tässäkin teoksessa suggeroivaa, mystistä ja unenomaista - niin hänelle tyypilliseen tapaan. André de Ridder johti orkesteria, joka poikkesi tavanomaisesta merkittävästi. Siihen kuuluivat Meta4-jousikvartetti, kantele, huilu ja perkussiot. Erilaiset kanteleet kuulostivat todella hienoilta sähköisesti vahvistettuina ja istuivat mainiosti sävellyksen kokonaisuuteen.

Erinomaisina laulusolisteina olivat lavalla kontratenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Orkesterimontussa lauloi osuutensa erillinen solistikvartetti, johon kuuluivat Tuuli Lindeberg, Katariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund. Feather Mantlessa lavalla nähtiin myös upea tanssija Nora Kimball-Mentzos.

Saariahon luotto-ohjaaja Peter Sellars oli toteuttanut melko minimalistisen produktion, jossa annettiin tilaa musiikille ja niukalle libretolle. Julie Mehretun lavastuksena oli graafisesti kuvioitu taustakangas, joka muutti värisävyjään. James F. Ingallsin valaistus oli olennainen osa teosta heijastaessaan erilaisia mielentiloja.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Rauhoittava pääsiäiskonsertti


12.4.2017 Sinfonia Lahti, Dominante ja Laulupuu, joht. Andreas Spering, sol. Thomas E. Bauer, Tobias Hunger, Juha Kotilainen, Ulrike Mayer ja Berit Solset Ristinkirkossa Lahdessa

Pääsiäisen aikaan pitäisi kuulua joka vuosi ainakin yksi suuri kirkkomusiikkiteos, mielellään passio. Edellisestä kuulemastani J. S. Bachin Matteus-passion esityksestä on vierähtänyt jo muutama vuosi, joten oli korkea aika palata livenä tämän mestariteoksen pariin. Valitsin tällä kertaa Sinfonia Lahden esityksen Ristinkirkossa.

Konsertti oli musiikillisesti vaikuttava. Minulle Saksassa tutuksi tullut Andreas Spering teki kapellimestarina upeaa työtä ja orkesteri reagoi nopeasti hänen ohjaukseensa. Alussa kesti kyllä hetken aikaa tottua orkesterin sointiin ja voimaan, kun olen kuullut tätä teosta enimmäkseen barokkiorkesterien soittamana.

Kaikki solistit (basso Thomas E. Bauer, tenori Tobias Hunger, baritoni Juha Kotilainen, mezzosopraano Ulrike Mayer ja sopraano Berit Solset) tekivät vakaata, ammattimaista jälkeä. Kaunisääninen Hunger oli aivan mainio evankelista, mutta aarioissaan hän yritti vähän liikaa. Esityksen loppupuolella Hungerin ääni ei toiminut enää ihan moitteettomasti, ilmeisesti väsymisestä oli kyse. Jeesuksen osan laulanut Kotilainen ansaitsee tunnustusta jämäkästä, mutta sävykkäästä suorituksesta. Hänen äänensä kuulosti jopa syvemmältä ja tummemmalta kuin Bauerin, joka oli suomalaisiin syviin bassoihin tottuneelle kovin hento- ja vaaleaääninen.

Seppo Murron valmentama Dominante-kuoro ja Terhi Hildénin valmentama Laulupuu-kuoro saavat minulta kovasti kiitosta. Dominantesta löytyi tarvittaessa melkoista iskevyyttä ja voimaa, mutta saksan ääntämyksessä olisi paikoin ollut parantamisen varaa. Erikseen on vielä mainittava Petteri Pitko (cembalo) ja Mikko Perkola (gamba), jotka olivat osuuksissaan erinomaisia. Konserttimestari Maaria Leino soitti osuutensa Erbarme dich -aariassa jumalaisen kauniisti.

Tuttujen koraalien ja kauniiden aarioiden äärellä oli jälleen mukava rentoutua ja rauhoittua. Kiitokset!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Mainio uusi koululaisooppera


8.4.2017 Timo Hietalan ooppera Ihmepoika A Kansallisoopperassa Helsingissä

Olen nähnyt melkein kaikki Kansallisoopperan koululaisoopperat, joten pitihän tämä järjestyksessä seitsemäskin käydä katsomassa. Päätös osoittautui hyväksi, sillä Ihmepoika A on ilman muuta joukon parhaimpia. Timo Hietala on säveltänyt helposti lähestyttävää ja monipuolista musiikkia, jossa on hyödynnetty taitavasti erilaisia tyylejä ja maailmanmusiikkia. Soitannosta vastasivat Marko Hilpo (kosketinsoittimet) ja Mongo Aaltonen (lyömäsoittimet).

Oopperan libretto on rap-artisti Palefacena tunnetun Karri Miettisen käsialaa. Se käsittelee oivallisesti ajankohtaisia aiheita: pakolaisuutta, erilaisuuden kohtaamista, ennakkoluuloja, hyväksymistä ja yhteistyön voimaa. Ja kantaa otetaan varsin reippaasti mm. koulutuspolitiikkaan ja säästöihin. Koskaan ei saa menettää toivoaan ja luovuttaa!

Oopperassa esiintyivät Kaisaniemen ala-asteen koulun 5. ja 6. musiikkiluokkien oppilaat. Meininki oli iloista ja lauluosuudet yllättävän täsmällisiä. Solisteina toimivat Saara Kiiveri, Mikko Sateila ja Riku Pelo. Ohjaaja Riikka Oksanen ansaitsee erityisen kiitoksen toimivasta ja vauhdikkaasta ohjauksesta, jossa koululaisillakin oli paljon tehtävää ja joka piti yleisön otteessaan koko esityksen ajan. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Anna Kontek ja valaistuksen Vesa Pohjolainen.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Holliger hurmasi


7.4.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Heinz Holliger, sol. Isabelle Faust, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n perjantai-illan konsertin aloitti maestro Heinz Holligerin oma kappale, Tonscherben vuodelta 1985. Yhdeksänosainen teos oli sirpaleisuudestaan huolimatta hyvin puhutteleva ja jännittävä. Holliger on ikäisekseen (toukokuussa 78 vuotta) erittäin pirteä ja liikkuvainen sekä hurmaavasti hymyilevä kapellimestari, jonka johtamista oli mukava seurata.

Toisena numerona oli Alban Bergin Viulukonsertto. En ole aiemmin ihastunut siihen mitenkään suuremmin, mutta nyt Holliger ja viulusolisti Isabelle Faust tekivät niin iskevän ja hienon tulkinnan, että jouduin muuttamaan kantaani. Eihän Bergin konsertto ole yhtään hullumpi kappale! Faustin suvereeni soitto oli ehkä jotenkin viileän ja etäisen oloista, mutta juuri se tuntui sopivan täydellisesti tähän esitykseen. Ylimääräisenä Faust soitti Holligerin 4 Hommages für Violine solo -teoksesta lyhyen surumielisen Musette funebre -osan. Maestrokin saapui kuuntelemaan ja nosti itselleen tuolin ovensuuhun.

Väliajan jälkeen Holliger johdatti meidät Schumannin maailmaan Sinfonian nro 2 C-duuri merkeissä. Pidin erityisesti kolmannen osan herkän kauniista ja rauhallisesta tunnelmasta. Esitys oli laadukasta työtä kaikin puolin.

Varsinaisen konsertin jälkeen oli halukkaille vielä tarjolla parikymmenminuuttinen Myöhäisillan kamarimusiikki -osuus, tällä kertaa vaskipuhaltajien voimin. Musisoimassa olivat Jukka Harju (käyrätorvi), Jouko Harjanne ja Tomas Gricius (trumpetti), Teppo Alestalo (pasuuna) sekä Anders Hauge (tuuba).

Renessanssi- ja barokkimusiikista muodostunut ohjelma alkoi parilla pikkukappaleella: Giovanni Gabrielin Canzona per Sonare nro 4 ja J. S. Bachin Contrapunctus I teoksesta Die Kunst der Fuge. Kolmantena kuulimme viisi renessanssitanssia Tielman (Tylman) Susaton teoksesta Danserye (1551). Siinä mukana oli myös lyömäsoittaja Kazutaka Morita. Hienoja esityksiä kaikin puolin - vielä kun olisi kuultu kappaleet periodisoittimin!

torstai 6. huhtikuuta 2017

Psykologinen uutuusooppera kolmessa palassa


6.4.2017 Daniel Filippo -kamariooppera Kanneltalossa Helsingissä

Käsiohjelma kiteytti oopperan hyvin: "Daniel Filippo on nähnyt murhan. Tai ehkä tehnyt sen itse? Vahvasti psykologinen, trillerimäinen libretto kertoo hajoavan mielen tarinan kolmesta eri näkökulmasta."

Suomalaisen kamarioopperan uutuustuotanto sai ensi-iltansa Kanneltalossa. Teos koostuu kolmesta parikymmenminuuttisesta pienoisoopperasta, jotka esitettiin peräkkäin ilman taukoa. El Espejon (Peili) on säveltänyt Max Savikangas, Auloksen Lauri Toivio ja Claro de Lunan (Kuutamo) Tuomas Turriago. Säveltäjät muodostivat myös teoksen orkesterin: Savikangas soitti alttoviulua, Toivio huiluja ja Turriago pianoa.

Maritza Núñezin 22. oopperalibretto oli hämmentävän monitahoinen ja -merkityksinen. Tarina oli niukkasanaisuudessaan kutkuttavan epäselvä ja pakotti kuulijan täydentämään aukot. Keskeisiksi pohdinnan kohteiksi nousivat persoona ja identiteetti. Mitä niistä jäi ja jää käteen?

Oopperan oli ohjannut Vilppu Kiljunen, ja pitkästä aikaa pidin hänen työstään. Kun lavalla on vain yksi henkilö, eikä ihmeempiä muitakaan apuja, on ohjaajalla tietysti aika vähän materiaalia työstettäväksi. Mutta Kiljunen oli rakentanut siitä vähästäkin librettoa tukevan kokonaisuuden, joka ei missään nimessä ollut tylsä.

Teppo Lampela pääsi liikkumaan ja käyttämään äänialaansa monipuolisesti. Pääasiassa Lampela lauloi kontratenorina, mutta toisinaan pistäydyttiin baritonirekisterin puolella. Hänen laulunsa oli voimakasta ja tarkkaa. Myös näyttelijäntyö oli enimmäkseen erinomaista ilmeitä myöten.

Savikankaan, Toivion ja Turriagon sävellykset pelasivat mainiosti yhteen, vaikka herrat eivät kuulemma tehneet yhteistyötä tai yhteensovitusta sävellysprosessien aikana. Jokainen tuntui hyödyntävän oopperoissaan juuri omaa instrumenttiaan ja kirjoittavan sille erityisen kiinnostavan stemman. Savikankaan musiikki oli totisinta ja dogmaattisinta, mutta oli siinä esimerkiksi hieno pääsiäisen läheisyyteen sopiva Hasslerin/Bachin koraalilaina.

Toivion musiikista pidin enemmän, sillä se oli monipuolisempaa, menevää, paikoin tanssillista ja sisälsi huumoriakin. Narri oli esiintynyt libretossa useasti jo El Espejossa, ja odotin turhaan Leoncavallo-lainaa, mutta Toivio sen sitten toteutti! No, ehkä kovin ilmeinen kikka, mutta minua se huvitti kovasti. Turriagon sävellys alkoi teemalla Beethovenin Kuutamosonaatista, ja siihen sekä Debussy-lainaan palattiin vähän turhan monta kertaa oopperan aikana. Turriago oli muuten kirjoittanut hyvin taitavaa tekstuuria, jossa eri instrumenttien osuudet muodostivat kivan kudoksen.